A for Anderson

Wes Anderson on kerrassaan omalaatuinen kaveri. Haastatteluissa hän on kertonut, kuinka lapsuuden opettaja oli keksinyt antaa pikkuvanhalle, mutta opetuksesta epäkiinnostuneelle pojalle porkkanaksi vapaat kädet ohjata kirjoittamiaan näytelmiä koulutovereidensa kanssa. Varhainen Rushmore-elokuva peilaa hauskasti noita aikoja, mutta myös myöhemmistä, yhä tyylitellymmistä elokuvista voi aistia saman kekseliään, vähän lapsekkaan energian. Sitä paitsi lapsen, vaikka aikuistuneenkin sellaisen, näkökulmalla sekä kitkaisilla perhesuhteilla on olennainen rooli jokaisessa Andersonin elokuvassa.

My top schools where I want to apply to are Oxford and the Sorbonne. My safety’s Harvard.

Andersonin elokuvat jakavat takuuvarmasti mielipiteet, harvalla ohjaajalla kun on yhtä tunnistettavan metka visuaalinen ja kerronnallinen tyyli. Kuivakan hauskasta dialogista puhumattakaan. Mielestäni Andersonin elokuvissa kohtaavat oikeastaan aika ihmeellisellä tavalla hipstermaisen viileä ironia ja lämminhenkinen vilpittömyys. Ensimmäistä löytyy ehkä asteen verran enemmän The Royal Tenenbaumsista, jälkimmäistä taas etenkin viime vuonna ilmestyneestä, valloittavasta Moonrise Kingdomista. Jos Moonrise Kingdom ei yhtään kosketa, kyynistyminen on kyllä edennyt jo terminaalivaiheeseen!

Orionissa juuri käyntiin pyörähtänyt Wes Anderson -sarja tarjoilee paraikaa parin viikon verran outoja isähahmoja, mahtavaa nörttityyliä, uniformuja, hämmentäviä rakkaudentunnustuksia ja tietysti Bill Murrayta, joka on maustanut jokaista elokuvaa sitten esikoispätkä Bottle Rocketin. Herkkua.

You can touch my chest. I think they’re gonna grow more.

I think we’re just gonna have be secretly in love with each other and leave it at that.

Please don’t make fun of me. I just wanted to flirt with you.