Arpikudosta

David Cronenberg on huikea ohjaaja, jonka tapa katsoa maailmaa on aina tietyllä tapaa kylmä ja analyyttisen etäinen. Sellainen, joka uskaltaa tonkia ihmismielen ja -ruumiin synkimpiäkin kipupisteitä silmää räpäyttämättä. Käsiala on tunnistettavissa myös uudessa Maps to the Starsissa: vaikka jälki on rumaa, jotenkin on pakko katsoa, vähän kuin kolarin ohi ajaessa.

Maps to the Stars kertoo korttitalon lailla jatkuvassa sortumisvaarassa olevasta tähtikultista ja niin tyhjistä ihmiskuorista, että humina vain käy. Jos puu kaatuu yksin metsässä, siitä oletettavasti kuuluu ääni, mutta mitä tapahtuu elokuvatähdelle ilman ihailua? Julianne Mooren rujon haavoittuvaisesti näyttelemä Havana Segrand ainakin saattaa hyvinkin lakata olemasta huomionosoitusten ehtyessä. Henkilögalleriaa kuvannee, että inhimillisin pääpelureista on Mia Wasikowskan synkän ja arpisen menneisyyden omaava nuori sosiopaatti.

Hollywoodin ja viihdekulttuurin mädännäisyyden kuvauksena Maps to Stars on taitava, kaikessa groteskiudessaan välillä suorastaan huimaava. Lopussa päästään paikoin niin nautinnollisen häiriintyneille kierroksille, ettei tiedä itkeäkö vai nauraako. Jotakin onttoa tässä silti tuntuu olevan, muuallakin kuin henkilöhahmojen sielunelämässä. Toisaalta, harvemmin näkee elokuvan, joka murentaa uskoa ihmisyyteen ja samalla saa ajattelemaan, että aika mainiosti omassa pienessä elämässä kaikesta huolimatta pyyhkii.