Elämää, ei sen enempää

Toisinaan elämässä saa sen mitä toivoo, joskus jopa enemmän. Niin kuin esimerkiksi päivänä, jona menee katsomaan kehutun Boyhoodin, salaa peläten ettei se täytä odotuksia. Mutta ei hätää, elokuva on vielä paljon parempi. Richard Linklaterin kahdentoista vuoden aikana saumattomasti kuvattu pojan kasvutarina on hauska, oivaltava ja herttainen, sanalla sanoen elämänmakuinen. Vajaa kolmetuntinen kuluu kuin siivillä, ja teatterista poistuu hykerrelleen.

Linklater osaa selvästikin maanitella näyttelijöistään parhaat puolet esiin. Etenkin Patricia Arquettesta kasvaa loppua kohden herkullisen viisas, mutta heikkoudessaan inhimillinen äitihahmo. Ethan Hawke on vähän huithapeli isä, joka ei ole ihan osannut kasvaa aikuiseksi, ja sisarta näyttelevä Lorelei Linklater teinitytön itseriittoisuudessan mainio hänkin. Pääosaan kuusivuotiaana löytyneen erinomaisen luontevan Ellar Coltranen kohdalla näytteleminen tuntuu tavallaan melkeinpä toisisjaiselta. Pikkupojasta nuoreksi aikuiseksi kasvavan Masonin muuttuvat hiustyylit, pituuskasvu, parranhaituvat ja tyylikokeilut kertovat nimittäin kaikessa hellyyttävyydessään enemmän kuin tuhat sanaa.

Elokuvan näkökulma saattaa olla Masonin, mutta ihmisenä olemisen tuskat ihanan tunnistettavia sukupuolesta tai iästä riippumatta. Oikeastaan Boyhoodissa ei tapahdu mitään sen draamattisempaa, ja silti Linklater on onnistunut taltioimaan kameralle juuri sellaisia hetkiä, jotka ovat samaan aikaan ihan tavallisia ja maagisen tosia. Vuodet vierivät, puolisot vaihtuvat, muuttokuormia pakataan ja puretaan. Siinä lomassa yritetään jotenkin kasvaa omiin nahkohinsa ja pohditaan miksi teemme samoja virheitä aina vain uudelleen. Varmaa on vain se, että life happens ja valmista ei tule koskaan. Veskuista ja elastisista viis, tässä teille vain elämää.

Boyhood elokuvateattereissa 10.10. alkaen. Aikaisempi intoiluni aiheesta täällä.