Frau isolla F:llä

Saksalaisesta nykyelokuvasta ei välttämättä äkkiseltään synny kaikkein dynaamisin mielikuva, mutta kyllä se kuulkaas niin on, että sitä kannattaa katsoa. Kesäkuussa Sodankylässäkin vieraillutta Christian Petzoldia esimerkiksi, vain yhden nimetäkseni.

Vastikään laajempaan levitykseen tulleessa Phoenixissa Petzoldin taitama vaivihkaisen DDR-vainoharhaisuuden ilmapiiri on viety astetta pidemmälle, kun keskitysleiriltä tunnistamattomaksi muuttuneena palaava Nelly hivuttautuu salaa takaisin miehensä elämään. Mies on ehkä ilmiantanut Nellyn natseille, ehkä ei, mutta melkoisen epäsympaattinen tyyppi tämä edesmenneeksi luullun vaimonsa vakuutusrahoja havitteleva miekkonen on. Paitsi tarina uudelleensyntymisestä, Phoenix on eräänlainen häiriintynyt kissa-hiiri-leikki, jonka aikana tekee mieli huutaa valkokankaalle, että tule nyt jo herranisä pois sen kusipään luota. Loppu kuitenkin yllättää ja pelastaa epäuskottavaksi venyvää juonikuviota.

Petzoldin edellisen, ihon kananlihalle nostavan Barbaran hienovaraiseen painostavuuteen Phoenix ei yllä, mutta katsokaa silti. Teen nimittäin pienen salatuuletuksen aina kun elokuvateattereihin saadaan eurooppalaista laatuelokuvaa. Ei sillä, että tehostedinoissa ja poppariämpäreissä mitään varsinaista vikaa olisi (no, ehkä vähän.). Onhan se nyt kuitenkin helkkarin surullista, jos siinä on kaikki. 

Toinen syy katsoa Phoenix on Petzoldin vakiopäätähti, jylhän kaunis Nina Hoss. Jo Hossin leukaperissä on enemmän karismaa kuin useimmilla koko kehossa. Katseessa on haavoittuvaista voimaa ja ryhdissä sellaisen naisen pidäteltyä tuskaa, jolta on viety kaikki paitsi ne viimeiset sielun rippeet, joita enää ei anneta. Huh, mikä Frau.