Happy happy joy joy
Wille Hyvösen Onnelliset on selkeästi ajassa kiinni näinä joogauskon, voimalauseiden ja energisoivien vihersmoothieiden aikana. Sen huomaa jo tänään ensi-iltansa saavan dokumenttielokuvan herättämästä kiinnostuksesta mediassa ja festivaaleilla. R&A:n jälkeen elokuva on syksyllä nähty ainakin yli äyräidensä pullistelleella Doc Lounge -klubilla Helsingissä ja Tampereella.
Elokuvan alussa Hyvönen pohtii mitä on onnellisuus ja miten onnelliseksi voi tulla. Ratkaisuna on tietenkin tehdä onnen tavoittelusta määrätietoisen tavoitehakuinen projekti. Onnelliset kulkee life coachien ja hengitysharjoitusten kautta melkoisen kummalliseen new age -kamaan, johon Hyvönen heittäytyy antaumuksella. Taustalla jylläävät asumusero tyttöystävästä, kytevä masennus sekä vähään tyytyväiset vanhemmat, joille Hyvönen yrittää ilmaista tunteitaan.
Onnelliset on viihdyttävä ja toimivasti toteutettu, joskaan ei huikean syvällinen. Dokumentin kertojanroolin voisi nähdä myös teennäisenä itsekorostuksena, mutta minusta Hyvönen laittaa aika sympaattisesti itsensä likoon. Elämäntaitovalmentajien ja onnellisuusvalmennusten kritiikiksi kääntyvän elokuvan aikana tullaan siihen päätelmään, että onnellisuutta kannata erikseen tavoitella. Onnellisuus ei ole itseisarvo, vaan samanarvoinen tunne kuin surukin. Osa elämää, joka putkahtaa pintaan itsensä haastamalla ja tekemiseen keskittymällä, jos on putkahtaakseen.
Samalla Onnelliset rakentaa vastakkainasettelua ”terapiasukupolven” ja suurten ikäluokkien välille. Onko parempi vatvoa vai olla vatvomatta? Onko vatvomattomuus ongelmien kieltämistä ja maton alle lakaisemista? Selviytymisstrategia vai aitoa tyytyväisyyttä vähään? Ehkä vähän kaikkea tätä. Epäilemättä on helpompaa olla onnellinen, jos ei osaa liiaksi kuvitella vaihtoehtoja. Jos ei kiusaa itseään Kaspar Hauser -henkisellä vaihtoisten elämäntapojen suolla tai yritä paeta merkityksettömyyden tunnetta loputtomien valintojen litaniaan.
Hyvönen tulee lopulta jotakuinkin siihen tulokseen, että vatvomalla paras. Epäilemättä vaikeat tunteet kieltämällä (tai kiertämällä) pienentää elämäänsä ja rajoittaa itseään tavalla, jota ei aina itsekään ymmärrä. Paskempikin arki kulkee kyllä kuin höyryveturi, kunnes uskaltaa pysähtyä ja kyseenalaistaa. Toisaalta en usko myöskään loputtomaan terapointiin ja oman navan ympärillä piehtarointiin. Vaan tekemiseen. Iloon, mutta myös epämukavuusalueeseen. Antamiseen, kenties. Että jaksaisi pungertaa välillä vähän korkeammankin aidan yli.