Houston, we have a problem

Hurraa, aikamoisena turhakkeena pitämäni 3D-elokuva on löytänyt käyttötarkoituksensa! Sehän on tietenkin painottoman avaruuden kuvaaminen leijuvine astronautteineen, taustalla kaartuvine taivaankappaleineen ja ohi syöksyvine avaruusromuineen. Meksikolaisohjaaja Alfonso Cuarónin (Ihmisen pojat, Ja äitiäs kans) Night Visions -festivaalilla eilen Suomen ensi-iltansa saanut Gravity toimii takuulla myös perinteisenä 2D:nä, mutta syvyysvaikutelmaa on tällä kertaa käytetty taidolla. Hölmöt lasit päässä äärettömyys tuntuu vieläkin, no, äärettömämmältä.

Budjetinkasvattajiksi värvätyistä Sandra Bullockista ja George Clooneystä ei kannata hämääntyä. Bullock taitaa tehdä elämänsä parhaan roolisuorituksen kokemattomana astronauttina, ja Gravity on hyvä elokuva. Juuri sellainen kun avaruustrillerin pitää ollakin: vähän ahdistava ja samalla perimmäisiä kysymyksiä pohtiva, sillä nyt jos koskaan ollaan elämälle vihamielisten – tai pikemminkin ihmiselämästä välinpitämättömien – elementtien armoilla. Perustavanlaatuisesti yksin ja ulkopuolella. Radioyhteys maahan auttaa unohtamaan, mutta mitä tapahtuu, jos Houston ei enää vastaakaan?

Lähes kokonaan digitaalisesti luotu avaruus on aika hämmästyttävä, ja pääosin taustamusiikiton äänimaailma tuntuu autenttiselta. Loppujen lopuksi yksinkertaisista elementeistä rakennettu tarina on maltettu pitää riittävän koruttomana, ja jännittävää on. Suorastaan raamatulliseksi yltyvästä loppuratkaisusta voi olla monta mieltä, ja ylipäätään Gravity olisi ollut vielä parempi himpun verran kevyemmin Hollywood-maustettuna. Mutta se siitä, sillä juonesta ei nyt parane kertoa yhtään enempää. Gravity toimii nimittäin sitä paremmin mitä vähemmän elokuvasta tietää – kannattaa siis olla lukematta leffasta liikoja ennakkoon (paitsi tietysti tämän postauksen!). Pöljät kakkulat päähän ja menoksi.