Huono voi olla hyvä
Maailman huonoimmaksi elokuvaksi tituleerattu The Room on nähty Suomessakin vuosia Night Visions -festivaaleilla, mutta melko pienen piirin tiedossa tämä kulttileffa meillä taitaa olla. The Roomiin legendaarisen epäpätevään syntyprosessiin perustuva The Disaster Artist veti nimittäin festivaalinäytökset täpötäyteen, mutta muuten se on Helsingissä pyörinyt aika rajoitetusti pienissä saleissa.
The Room eli Tommy Wiseu -nimisen mysteeriauteurin omakustanteinen ”eroottinen draama” on niin kökkö, että se on jo melkein hyvä, ja homman jujuna ovatkin The Rocky Horror Picture Show -tyyppiset erikoisnäytökset, joissa heitellään jalkapalloa, viskotaan lusikoita ja huudetaan sopivissa kohdissa valkokankaalle. Kerran kokeilleena meininki on ihan hauskaa (ja ehkä sitä hauskempaa, mitä usemmin rituaalin toistaa), mutta muuten kyse on kyllä rehellisyyden nimissä melko puuduttavasta leffapökäleestä.
Näyttelijänurasta harhaisesti haaveilevan Wiseaun ja toisen pääosan ujo perusjamppa Gregg Sesteron epätodennäköisestä ystävyydestä kertova The Disaster Artist ei sen sijaan ole ollenkaan puuduttava tapaus, vaan mainio komedia, jonka seurassa viihtynee, vaikkei The Room -kulttiin olisikaan vihkiytynyt. Vaikka James Francon huikeasti kanavoimasta, kaikin puolin kummallisesta Wiseausta kuoriutuukin elokuvaprojektin aikana melkoisen narsistinen mulkku, tarinassa on myös voimauttavaa energiaa. Suurimmalle osalle meistä ei olisi pahitteeksi kanavoida välillä sisäistä Tommyamme eli hävetä vähän vähemmän ja tehdä enemmän. Antaa palaa ihan pokkana vaan. Sekin on lohdullinen ajatus, että täydellisestä epäonnistumisestakin voi seurata jotain hyvää.
Oscar-menestystäkin pääosin innostuneita arvioita saaneelle The Disaster Arstistille povattiin – ainakin ennen James Francon kohtaamia syytöksiä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, jotka tiestysi langettavat synkeän varjon myös tämän elokuvaprojektin ylle. Ei tainnut tästä sittenkään tulla vielä Golden Globe -gaalassa Time’s up -kampajan rintamerkkiäkin kantaneen Francon vuotta.