Ihon alla

”It was impossible not to see that the love scenes were filmed like murder scenes, and the murder scenes like love scenes… It occurred to me that in Hitchcock’s cinema … to make love and to die are one and the same.” – François Truffaut

Pitkinä pyhinä lempiaseeni taistelussa tylsistymistä vastaan on paksu nippu hyviä lehtiä. Joulukuun Dazed and Confused -lehdestä bongasin esimerkiksi tanskalaisohjaaja Nicolas Winding Refnin haastattelun, joka johdatteli miettimään sensuurilautakuntien ikuisia päänsärkyjä eli väkivaltaa ja seksiä elokuvassa. Refnin elokuvissa Pusherista Only God Forgivesiin väkivallan uhka on vahva ja nyrkit puhuvat usein niukan dialogin ohella omaa kieltään. Kriittisten (vai moralisoivien?) näkemysten mukaan Refn antautuu mäiskeen esittämiseen estetisoiden ja väkivaltaa ihannoivasti. Ohjaajan itsensä mielestä elokuvat tarjoavat keinon käsitellä ja purkaa dna:ssamme kyteviä väkivaltaisia impulsseja – ja tässä kaikessa on jotakin syvästi katarttista. Samalla Refn tulee pohtineeksi väkivallan ja luovuuden suhdetta yleensä: voiko väkivaltainen kuva olla myös kaunis, onko väkivalta välttämättä aina destruktiivista ja liittyykö kenties luovuuteen jokin perimmäinen tuhovoima?

only-god-forgives07.jpgKummallisinta haastattelussa on, että vaikka Refn pitää väkivallan tavoin seksiä perimmäisenä ärsykkeenä, hän väittää sen olevan jotenkin vähemmän elokuvallista. ”In the end sex is something that everybody does – there’s no depth within that. Sexuality has limitations in terms of what you can do with it creatively, whereas violence has a deeper impulse.” Hämmentävää! En ymmärrä miksei seksin ja seksuaalisuuden kuvaamiselle löytyisi vähintäänkin yhtä monimuotoisia luovia ilmaisukanavia kuin turpaanvedon. Toisaalta, erotiikan kuvaamista on usein sanottu vaikeimmaksi kaikesta, ja voi ehkä kuvitella, että Refnin kaltaisesta ohjaajasta tuntuu juuri tältä: hänen miehisten elokuviensa väkivalta tuntuu usein pulppuavan kyvyttömyydestä käsitellä tai toteuttaa seksuaalisuutta. Miettikää vaikkapa Bronsonin homofobista (ja samalla homoeroottista) vankilaympäristöä, Driven hyveellistä, mutta saavuttamatonta yksinhuoltajaäitiä tai Only God Forgivesin äititraumoja.

Toinen joulukuun lehdissä haastateltu on ranskalaisohjaaja Abdellatif Kechiche. Omien sanojensa mukaan täydellistä elokuvasuudelmaa edelleen metsästävän Kechichen Adèlen elämän pitkät eroottiset kohtaukset ovat yksi leffavuoden puheenaiheista, ja hyvä esimerkki siitä, että iho voi taatusti kouraista yhtä syvältä kuin hurmeinen uho. Elokuvan päähenkilöihinsä luomasta katseesta voi olla (ja on oltukin) montaa mieltä, mutta välinpitämättömäksi Adèlen raaka seksuaalisuus tuskin jättää. Työryhmänsä piinaamisestakin syytetty Kechiche itse sanoo Sight and Soundissa pyrkivänsä tuomaan tarinoihinsa totuutta rikkomalla näyttelijöiden suojakuoret. Katsojan ja kuvan välisen suojakuoren naarmuttamisessa hyvin kuvatussa elokuvaseksissä ja -väkivallassakin kai lopulta on kysymys: jostain joka luikertelee ihon alle ja sohii pahaa-aavistamattoman tapittajan sisäsyntyisiä painepisteitä. (Hitchcockin sen kai jo tiesi.)

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *