Ikuisen kaupungin viimeiset jatkot

Ulkomaisen elokuvan Oscarinkin voittanut Suuri kauneus (La Grande Bellezza) on hengästyttänyt elokuvaväkeä maailmalla jo vuoden päivät, eikä ihme. Paolo Sorrentino (Il Divo, This Must be the Place) sommittelee magnum opuksensa kuin järkälemäisen romaanin tai eeppisen sinfonian, ja Rooman keski-ikäistyneiden suihkuseurapiirien boheemiin rappioelämään ja uima-altaisiin sukeltava tarina kertoo lopulta ei enempää ei vähempää kuin ihmisen osasta. Elämän merkityksestä ja merkityksettömyydestä, hiekan lailla sormien välistä valuvista hetkistä ja armolliselle itsepetokselle perustuvasta tarpeesta jättää maailman jälkensä.

Elokuvan antisankarina laukoo totuuksia sosieteetteihin taidemaailmasta vatikaaniin luikerrellut ikääntyvä journalisti ja entinen lupaava kirjailijalahjakkuus Jep Gambardella (Toni Servillo). Yhdessä Rooman tupeerattujen, kauneusleikattujen ja muuten vain kadotettujen kanssa Jep antaa samppanjan virrata yöstä toiseen jatkuvissa kokaiinipöllyisissä bileissä, jotka ovat kuin ne vihoviimeiset jatkot ennen aamun tahmaisenkirkasta kajastusta. Kaikki haluavat hetkensä parrasvaloissa, mutta ikuisessa kaupungissa rikkaimmat ja vaikutusvaltaisimmatkin ovat katoavaisia tähdenlentoja vuosituhansia ylväinä elementtien armoilla raunioituneiden monumenttien varjossa.

Kaikessa turmeltuneisuudessaan brutaalin rehellinen Jep on hyvän ja pahan tuolla puolen, kauneuden pauloissa ja toisaalta kaiken nähneenä siihen jo turtunut. Vähän kuin kuin napolilaissyntyisen Sorrentinon satiirinen, mutta saarnaamaton näkemys maansa nykytilasta. Pohjoisen protestanttista katsojaa hämmentää katolisen Italian paradoksaalinen suhtautuminen pyhään ja maallisen, ja samalla pyörryttää Rooman ikiaikaista historiaa kuiskiva kauneus. Elokuvallisia aineksia Fellinistä Antonioniin ammentava Suuri kauneus on häkellyttävä sekoitus mautonta ja klassista, tyhjää ja kaiken kattavaa. Ja jotakin hankalasti määriteltävällä tavalla hyvin italialaista.