Kova kuin kivi

Parhaat asiat ovat usein niitä yksinkertaisimpia, eikö vain? Vaikka elokuva tarjoaakin yltäkylläiset tykötarpeet visuaaliseen ilotulikseen ja tarinalliseen leikittelyyn, joskus on oma ihana nautintonsa seurata kuinka vähistä aineksista draama voi syntyä. Parhaillaan elokuvateatteriessa pyörivä Locke on tehokas taidonnäyte siitä, että vähemmän voi todellakin olla enemmän.

Locke on draamatrilleri ja moraliteetti, jonka reseptinä ovat mies, auto, öinen moottoritie ja puhelinkeskusteluiden kautta sipulin lailla esiin kuoriutuva tarina. Yhden miehen elokuvan pääraaka-aineena toimii Tom Hardy, joka kannattelee harteillaan kokonaista puolitoistatuntista. Ja miten kannatteleekaan. Varsin vaihtelevissa rooleissa Bronsonista romcomeihin ja Batmanin Baneen nähty Hardy on kasvanut vaikuttavan sävykkääksi näyttelijäksi, jonka pehmeä karisma kantaa helposti painavammankin lastin. Hardyn työmaajohtaja Ivan Locke on insinöörimäisen rauhallinen ja taipumaton periaatteen mies, joka on yhtä aikaa pehmeä ja kova kuin kivi. Tai betonivalu.

Juonesta ei voi paljastaa paljoa, mutta tarina saa alkunsa kun Locke päättää jättää hallinnoimansa massiivisen rakennustyömaan kriittisen työvaiheen kynnyksellä ja lähteä yön selkään tien päälle. Matkan aikana Bemarin ratin takana käydään myös henkinen taisto hyvän ja pahan välillä sekä matka kohti vääjäämätöntä kohtaloa. Tuhoa tai kunniaa, riippuen näkökulmasta. Kävi miten kävi. Locke, jos joku, on periaatteen mies eikä aio kääntyä takaisin.

Mies ajaa autoa ja puhuu puheluita. Betonista, jalkapallosta ja parisuhteesta. Kuulostaa harvinaisen tylsältä, mutta kumma kyllä ei sitä ole. Locken rytmi on hallittu ja kesto tiivis, melkeinpä liiankin. Lopputekstien rullatessa jää nimittäin janoamaan vielä vähän lisää. Vaimoista ja muusta viis, kertokaa nyt edes miten sille betonivalulle kävi!