Kuningas

Jotkut elokuvat jäävät hämmentävällä tavalla luikertelemaan aivonystyröihin. Sellaiset, joista ei osaa sanoa pitävänsä tai ei-pitävänsä, tai edes miksi. Tuorein valkokangasversio Macbethistä on hieman sellainen. Näin elokuvan viikonloppuna ja yritän edelleen päättää mitä siitä ajattelen.

Justin Kurzelin Macbeth kertoo tyranniksi leimatun skottikuninkaan tarinan klassisesti shakesperarilaisittain, mutta ei sittenkään aivan noudata perinteitä. Australialaisohjaajan elokuvan pääosissa nähdään ranskalainen Marion Cotillard sekä saksalais-irlantilainen Michael Fassbender, ja kuva on keskiaikaisesta epookkilinjastaan huolimatta usein vahvasti tyylitelty.

Intensiivisen punaisiksi värjätyt kuvat antavat heti aluksi tilaa vatsaa vääntävän hidastetulle väkivallalle ja Skotlannin nummilla maagisena vellovalle sumulle. Harmaan tuuliset maisemat ovat jylhiä ja aavoja, ihmisen lyhyt elämä ja vallanhimo mitättömiä sen rinnalla. Kiinnostavaa on myös vanhan näytelmän uudelleentulkinta modernin psykologian kautta. Kurzel on kertonut lähestyneensä Macbethin taisteluissa ryvettynyttä roolihahmoa posttraumattisesta stressistä kärsivän sotilaan näkökulmasta.

Macbethilla on seisauttavat hetkensä, mutta jotain kokonaisuudesta jää puuttumaan. Kurzelin omaperäinen ohjaus ei ehkä sittenkään ole tarpeeksi rohkea. Tarinankerronta ja pääparin suhteen kuvaus jää ohueksi, eikä elokuva panosta myöskään arkiseen minimalismiin (à la Andrea Arnold) riittävän tinkimättömästi. Parasta Macbethissä ovat luontokuvauksen ja tunnelman lisäksi näyttelijät, Fassbender etunenässä. En tiedä onko tämä näyttelijän paras roolisuoritus tähän asti, kuten jotkut ovat väittäneet, mutta hitto. Vahvan fyysisyyden kautta hahmoaan  tulkitseva Fassbender on jälleen typerryttävän karismaattinen.