Kymppikerhossa
Pedro Almodóvarin ihanan hullussa maailmassa mikään ei koskaan ole liian maanista tai perverssiä. Espanjalaisohjaajan draamoissa on tumman tragikoominen pohjavire, kuten uudemman tuotannon muistettavimmissa suosikeissa Kaikki äidistäni, Volver ja Puhu hänelle (mestariteos, pakko hehkuttaa!). Edellinen, hieno, hurja ja täysin pimeä Iho jossa elän taas sukelsi groteskin kauhun puolelle. Pedron komedioissa ei liioin säästellä paukkuja. Uudessa Matkarakastajissa kiivas espanjan papatus huumaa jälleen kuin meskaliini, ja seksuaalisuus on veren kiertämässä pitävä pidättelemätön elämänvoima.
”Cabin crew, pepare for take-off.”
”Apua Antonio, neonkeltainen ei oo yhtään mun väri.”
Vitsailusta huolimatta kuolema on Almodóvarin maailmassa aina läsnä, tai ehkä pikemminkin juuri siksi. ”Muerte” hyväksytään osana jokapäiväistä elämää, mutta toisaalta raja tämän ja toispuoleisen välillä on häilyvä. Meedioita pukkaa tälläkin kertaa, ja lentofarssiin sopivasti yhteys tuonpuoleiseen saadaan tietenkin pilotin haarovälin avulla. Viettien vietävänähän tässä muutenkin ollaan. Söpöstelevien Antonio Banderaksen ja Penélope Cruzin hösellettyä lähtövalmistelut selviää että Matkarakastajien reittilennosta saattaa hyvinkin tulla se viimeinen matka. Ensin kaivetaan tietenkin tequilapullot tarjoilukärryistä ja huumekätköt takapuolista, sitten lausutaan totuuksia ja riisutaan ne viimeisetkin estot.
The truth is down there.
Hömppäähän tämä on, stuerttien pähkähulluine musikaalinumeroineen, mutta hauskaa sellaista. Eivät leffan homovitsit järin tuoreita ole, ja espanjalaiset lentoyhtiöt tuskin riemastuvat kyseenalaisesta mainoksesta. Kaikesta huolimatta Almodóvar onnistuu aina olemaan vähän törkeä ja sydäntä lämmittävä samaan aikaan. Matkarakastajat sukeltaa espanjalaiseen, katolisen maalliseen mielenmaisemaan, mutta tämänkin elokuvan henki on ennen kaikkea almodovarilainen, ajasta ja paikasta sopivasti irrallaan. Kaiken mielipuolisen sutinan alla Matkarakastajissakin pohjimmaisena on itsensä hyväksymisen sanoma – ja lopulta nautinnollinen, puhdistava katarsis. Näyttelijöiden irrottelulle ei sillekään voi kuin nostaa hattua, huhhuh. Almodóvar, te quiero!