Liejuisilla vesillä

13-3-10302353.jpgParhaillaan valkokankailla pyörivä Whitney muistuttaa paljon muutaman vuoden takaista Amya. Houston ja Winehouse olivat molemmat kiistatta lahjakkaita, ilmiöiksi nousseita laulajia, joiden päihderiippuvuutta sekä riitaisia pari- ja perhesuhteita riepoteltiin mediassa häpeilemättömästi ja ivallisesti. Tietyllä tapaa molempien tarinat noudattavatkin viihdemaailmassa usein läpeensä romantisoitua kaarta, jossa kynttilää poltetaan molemmista päistä ennen lopullista uraluisua.

Uutisotsikoita ja sketsinpätkiä katsellessa ei silti jälleen voi kuin ihmetellä, mikä tässä kaikessa inhimillisessä kärsimyksessä on niin kovasti jaksanut naurattaa. Ehkä meissä piilee salainen halu nähdä idolien putoavan ryminällä jalustaltaan, tai ehkä heitä ei kaikessa tähteydessään tunnista enää ihmisiksi lainkaan. Ehkä olemme vain vahingoniloisia kusipäitä, ja nauruunhan on aina mukava yhtyä. 

Muodoltaan Whitney on varsin perinteinen dokkari. Ohjaaja Kevin Macdonald lähestyy aihetta enimmäkseen ulkopuolisen objektiivisuudella, ja marssittaa melko kronologisesti esiin arkistopätkiä ja puhuvia päitä Houstonin lähipiiristä. Hitit ja uran muut virstanpylväät Macdonald sitoo sähäköin kuvakollaasein ajan henkeen. 

Dokumentin kenties kiinnostavinta antia ovat vähemmän syvällisesti käsittelyt näkökulmat Houstonin merkityksellisyydestä ja kiistanalaisuudesta nimenomaan mustana tähtenä, esimerkkeinä vaikkapa jättikonsertin herättämä hurmos vastikään apartheidista vapautuneessa Etelä-Afrikassa tai rooli Kevin Costnerin vastanäyttelijänä The Bodyguardissa. Elokuvasta ja kaikkien aikojen voimaballadi I will always love you:sta on pian 30 (!) vuotta, eikä vieläkään ole mitenkään itsestään selvää nähdä ei-valkoinen nainen ison budjetin romanttisen komedian pääosassa. Tai oikeastaan minkään elokuvan missään osassa.

Sisältyy dokumenttiin yksi iso paljastuskin, nimittäin Houstonin ilmeisesti lapsuudessaan kokema seksuaalinen hyväksikäyttö. Trauman mahdollista merkitystä laulajan myöhemmässä elämässä voi tietysti vain arvailla, ja dokumentissa spekuloidaan pitkällisesti myös Houstonin seksuaalisella suuntautumisella. Samalla uhataan eksyä liejuisemmille vesille, mutta onneksi jotenkuten pinnalla pysyen. 

Houstonista on tehty myös toinen tuoreehko dokumentti, Nick Broomfieldin Netflixistä löytyvä Whitney: Can I Be Me. Kiinnostuneen kannattaa ehkä tasapainon vuoksi katsoa molemmat, tai sitten keskittyä vain musiikkiin – joko niihin rakastettuihin (ja vähän vihatuihinkin) ikivihreisiin tai lukuisiin muihin naisartisteihin, joille Houston ehti aurata tietä.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *