Nahkatakkinen poika

Tom of FinlandHuomenna se viimein tulee: Dome Karukosken pitkään kohkattu Tom of Finland -elokuva. Elokuvan ja sen ympärille rakennetun I Am Tom of Finland -kampanjan herättämä goodwill on ilahduttava juttu ja saa toivottavasti väen vähintäänkin kannatusmielessä lippuluukuille.

Tasa-arvoa ja sukupuolineutraalin avioliittolain voimaantuloa voi kuun vaihteessa juhlia esimerkiksi Korjaamo Kinon ToF-erikoisnäytöksessä – kippis sille! Toisaalta voi miettiä, onko mikään enää kutkuttavan epäpyhää, jos roisi nahkahomoilukin kelpaa koko kansan elokuvan aiheeksi ja pullottavat etumukset kaikkeen kahvipaketista isotädin verhoihin.

Vitsailu sikseen, millainen on itse elokuva? No, ei ihan niin hyvä kuin toivoin, mutta ei myöskään niin kökkö kuin pelkäsin. Kuvaus on kaunista, kerronta melko sujuvaa ja Touko Laaksosen huikea elämäntarina itsessään ehdottomasti kertomisen arvoinen. ToF:in katsottuaan viimeistään ymmärtää miten häpeäntäyteistä ja painostavaa rikollisina ja/tai mielenvikaisina kohdeltujen homojen elämä oli menneiden vuosikymmenien Suomessa. Jonkin matkaa on sentään tultu.

Parasta elokuvassa on kuitenkin pääosan vaivattomasti näyttelevä Pekka Strang, jonka katseessa on juuri sopiva yhdistelmä lämmintä viisautta ja itsevarmaa halua. Muilta osin elokuvasta löytyy myös tönkköä asetelmallisuutta ja teennäistä replikointia, mutta yritetään olla takertumatta niihin.

Ronskilla seksillä ison yleisön elokuva ei varsinaisesti ilakoi, muttei ToF nyt täysin munatonkaan ole. Virallisen Suomi 100 -ohjelman antimista Karukosken elokuva lienee kiinnostavimmasta ja viihdyttävimmästä päästä, mutta mihinpä sitä suomileijona karvoistaan pääsisi: kyllä ne talvisodan kaiut täälläkin kummittelevat. 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *