Naisen paikka

Myöhäisiltojen soololeffaillat vetelevät kesälomapäivien ohella viimeisiään (nyyh!). Tällä viikolla olen katsonut muun muassa Ira Sachsin ikääntyvästä homoparista kertovan Love is Strangen, mutta miettinyt silti enimmäkseen (meitä) naisia. Niitä ikiaikaisia rooleja, äitiyttä ja työntekoa, historian painolastia. Tästä voi syyttää pitkälti Stephen Daldryn Tunteja, joka koskettaa joka kerta. Elokuvan kolmessa eri ajassa elävän naisen kohtaloita yhdistää Virginia Woolfin romaani Mrs. Dalloway – todistetusti ajankohtainen yhä ja aina. En ole uraauurtava 20-luvun naiskirjailija tai 50-luvun kotirouva, en edes äiti enkä vaimo, mutta se on samantekevää. Aavistan sen tukehtumisen tunteen, joka saa yhden naisista jättämään perheensä, tunnen toisen halun olla irrallinen mutta silti yhtä, toisaalta myös kolmannen miellyttämisen tarpeen ja huolehtimisen taakan. Samalla mietin vankiloita, joita tunnumme rakentavan itse itsellemme. Sellejä, joissa istumme vaikka ovi on auki. Pohdin uskallusta sekä päästää irti että tarttua kiinni, rohkeutta yleensä.

Hieman samankaltaisia ajatuksia minussa herätti Juliette Binochen ja GoT:n Nikolaj Coster-Waldaun tähdittämä Tuhat kertaa hyvä yötä, kauniisti kuvattu elokuva kuten valokuvaajasta kertovan tarinan kuuluukin. Sisäinen konflikti vaarallisilta kriisialueita rauhan löytyvän huippujournalistin ja perheenäidin välillä on ilmiselvä, kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu sen sijaan ei. Tekeekö työn asettaminen etusijalle Rebeccasta huonon äidin? Ja jos, voiko sen kanssa elää? Onko omasta perheestä lopulta huolehtiminen ylipäätään tärkeämpää kuin äänen antaminen niille, joita maailma ei muuten kuulisi? Norjalaisen Erik Poppen elokuva on ehkä kokonaisuutena aavistuksen hengetön, mutta oikeita kysymyksiä se esittää. Kaikkea ei nainen edelleenkään voi saada eikä kaikkia varten elää. Ehkä joskus elämä valitsee meidät. Se vain pitäisi uskaltaa myöntää.