Leonardo DiCaprio ja Martin Scorsese ovat huhkineet on jo monta pätevää pätkää yhdessä, Lentäjästä Suljettuun saareen ja Gangs of New Yorkista The Departediin. Samalla DiCapriosta on nyt neljänkympin korvilla, babyfacen viimein karistessa, kuoriutunut entistäkin sävykkäämpi näyttelijä. Kaksikon uusin yhteistyöprojekti The Wolf of Wall Street lepääkin paljolti DiCaprion huumehöyryisen gonzoilun ja häpeämättömän kiimaisen raharuhtinoinnin varassa –ja tuskin juppiroolia olisi paremmin voinut vetää. Ehkä myös me 90-luvun vaikutuksille altistuneet saamme viimeistään nyt haudattua ne viimeisetkin Leon pärstän herättämät itsepintaiset haamut uppoavista valtamerilaivoista ja Shakespearen teinirakastavaisista.

Yhdysvalloissa alaikäisiltä kielletyn R-ikärajan saanut The Wolf of Wall Street on suhteellisen härski elokuva. Erilaisia nappeja ja pulvereita vedetään siihen tahtiin, että rahan ja vallan kadut eivät selvää päivää näe. Kun pakettiin lisätään vielä tuhmien sanojen viljelemisen leffaennätys ja jokunen kokaiinin terästämä seksikohtaus, jopa Scorsese–DiCaprio -dream teamin kerrotaan olleen vaikea kerätä elokuvalle rahoitusta. Selvennykseksi sanottakoon, että taskurahoista ei ole kyse eikä puitteissa ole säästelty tälläkään kertaa. Rahastohuijari Jordan Belfortin tarinasta ei puutu hulppeita asuntoja, helikoptereita, kerrostalon kokoisia jahteja tai mällättyjä luksusautoja. DiCaprion Belfort toimii elokuvan kertojana ja korjailee välillä taustalta faktoja tyyliin ”Ferrarini ei suinkaan ollut punainen vaan valkoinen”. Katsojan päätettäväksi jää, kuinka luotettavana kertojana antisankaria haluaa pitää: Belfortin elämänkertaan perustuvan leffan absurdeimmat käänteet saattavat olla urbaanilegendaa – tai sitten ei.

Wall Streetin testosteronintäyteinen hybris tai pörssikeinottelijoiden nousu ja tuho eivät ole uusia aiheita, mutta The Wolf of Wall Street onnistuu pitämään näpeissään kolmituntiseksi venyvän kestonsa ajan. Belfortin kellaristartupista mediailmiöksi ja lopulta FBI:n hämylistalle noussut sijoitusyhtiö ei ole firma, vaan suoranainen kultti, jota karismaattinen johtaja lietsoo myyntihurmokseen. Belfortin tunteikkaita, amerikkalaista unelmaa ja rahan mahtia julistavia saarnoja (”I want you to solve your problems with money!”) seuraavat Caligulankin punastuttavat bileet, joihin palkataan viihdyttäjiksi muun muassa lentäviä kääpiöitä ja tukuittain iloluontoisia naisia.

Kaiken kaikkiaan energinen The Wolf of Wall Street on DiCaprion ajanmukaisia Quaalude-unilääkehoureita myöten oikein laadukkaasti toteutettu ja näppärästi puvustettu ajankuva 80- ja 90-lukujen vaihteen rahanahneista juppivuosista. Samalla elokuvan voi nähdä vaikkapa osuvana tutkielmana Berkeleyn yliopiston tutkijoiden havaitsemasta rahamoodista, joka irtaannuttaa ympäröivästä yhteiskunnasta ja hukuttaa empatian tunteet riihikuivaan tuoheen kuin huomaamatta. ”I call them fun coupons!” huutaa Belfortkin heitellessään FBI-agentteja seteleillä. Repiköön siitä hupia!