Tanssi tai kuole
Mitä voi odottaa ohjaajalta hekumallisilla väreillä iloitelleen A Bigger Splashin ja seksuaaliseen heräämiseen katkeransuloisesti sukeltaneen Call Me by Your Namen jälkeen? Varmasti mitä tahansa muuta kuin kauhuelokuvaa, saati sitten uusintaversiota giallolegenda Dario Argenton verisistä visioista. Luca Guadagninon Suspiria on paitsi yllätys (tai järkytys), myös syksyn odotetuimpia ja hienoimpia ensi-iltoja. Juuri tällaisia pitäisi uusintaversioiden olla: omaäänisiä, itsevarmoja ja vähän ristiriitaisia, valmiita sekä syventymään esikuvaansa että repimään sen tarvittaessa kappaleiksi.
Siinä missä Argenton Suspiria oli hurmeisen tiviis, kirkkaissa väreissä sykkivä trippi, Guadagninon DDR:n harmaa versio kurottaa verkkaisesti lonkeroitaan ikiaikaisten noitien riivaaman tanssikouluun saapuvan Susien ääriuskonnollisesta lapsuudesta 70-luvun Berliinin radikalisoituneeseen ilmapiiriin. Tyylitajua Guadagninolta ei edelleenkään puutu, mistä todistaa jo Thom Yorken värvääminen elokuvan hovisäveltäjäksi. Suspirian äänimaailma on muutenkin huikea, aina sokkeloisen koulurakennuksen uhkaavista narahteluista kehosta toiseen resonoiviin huohotuksiin sekä sijoiltaan nyrjähtävien jäsenten kylmiä väreitä aiheuttaviin rasahduksiin.
Guadagnino virittelee Suspiriaan verkkoa poliittisista, uskonnollisista ja psykoanalyyttisista jännitteistä, mutta suurimman nautinnon antavat elokuvan kehollisuus ja visuaalisuus. Harvoin näkee yhdistettävän nykytanssia ja kauhua, mutta siinäpä vasta täydellisen kiihottava yhdistelmä. Peilisaleissa asuu pelko, ja yhdeksi elokuvan kliimakseista kasvava, punaisiin köysiin verhottu tanssikohtaus on suorastaan piinaavan hengästyttävä.
Äitiys ja naisen seksuaalisuus ovat kauhun klassikkoaineksia, ja myös Suspiria ammentaa vahvasti molemmista. Epäsovinnaisia, itsellisiä naisia on kautta aikain leimattu milloin miksikin, ja elokuvassa äideiksikin itseään kutsuvat noidat taistelevat tanssikoululaisten sieluista orgastisissa seremonioissa. Suspiriassa seksuaalinen energia valjastetaan kuitenkin pääasiassa liikkeellisen itseilmaisun polttoaineeksi, eikä naisten asuttamassa tanssikoulussa tai noitien manaamassa uudessa maailmanjärjestyksessä miehiä kaivata. Päinvastoin, niiden harvojen koulun tiluksille eksyvien kohtalo on karu.
Jokainen pitkä tai vähän lyhyempikin parisuhde lienee jossain vaiheessa tahmaantunut arkeen tai muuten vaan laimentunut matkan varrella. Aika moni on joskus haikaillut menetettyä kipinää ja tuskaillut, miten saada se takaisin. Siitä todistavat jo harva se päivä ilmestyvät parisuhdeartikkelit, joissa kehotetaan tekemään parisuhteen vuosihuolto tai luvataan muuten vaan uutta yhteyttä ja enemmän sutinaa makuuhuoneeseen. Artikkeleissa on yleensä tietysti konsultoitu myös parisuhdepsykologia, ja Netflixin tuoreen