Tanssi tai kuole

suspiria-venice-2018-featured-1460x800.jpgMitä voi odottaa ohjaajalta hekumallisilla väreillä iloitelleen A Bigger Splashin ja seksuaaliseen heräämiseen katkeransuloisesti sukeltaneen Call Me by Your Namen jälkeen? Varmasti mitä tahansa muuta kuin kauhuelokuvaa, saati sitten uusintaversiota giallolegenda Dario Argenton verisistä visioista. Luca Guadagninon Suspiria on paitsi yllätys (tai järkytys), myös syksyn odotetuimpia ja hienoimpia ensi-iltoja. Juuri tällaisia pitäisi uusintaversioiden olla: omaäänisiä, itsevarmoja ja vähän ristiriitaisia, valmiita sekä syventymään esikuvaansa että repimään sen tarvittaessa kappaleiksi.

Siinä missä Argenton Suspiria oli hurmeisen tiviis, kirkkaissa väreissä sykkivä trippi, Guadagninon DDR:n harmaa versio kurottaa verkkaisesti lonkeroitaan ikiaikaisten noitien riivaaman tanssikouluun saapuvan Susien ääriuskonnollisesta lapsuudesta 70-luvun Berliinin radikalisoituneeseen ilmapiiriin. Tyylitajua Guadagninolta ei edelleenkään puutu, mistä todistaa jo Thom Yorken värvääminen elokuvan hovisäveltäjäksi. Suspirian äänimaailma on muutenkin huikea, aina sokkeloisen koulurakennuksen uhkaavista narahteluista kehosta toiseen resonoiviin huohotuksiin sekä sijoiltaan nyrjähtävien jäsenten kylmiä väreitä aiheuttaviin rasahduksiin. 

Guadagnino virittelee Suspiriaan verkkoa poliittisista, uskonnollisista ja psykoanalyyttisista jännitteistä, mutta suurimman nautinnon antavat elokuvan kehollisuus ja visuaalisuus. Harvoin näkee yhdistettävän nykytanssia ja kauhua, mutta siinäpä vasta täydellisen kiihottava yhdistelmä. Peilisaleissa asuu pelko, ja yhdeksi elokuvan kliimakseista kasvava, punaisiin köysiin verhottu tanssikohtaus on suorastaan piinaavan hengästyttävä.

Äitiys ja naisen seksuaalisuus ovat kauhun klassikkoaineksia, ja myös Suspiria ammentaa vahvasti molemmista. Epäsovinnaisia, itsellisiä naisia on kautta aikain leimattu milloin miksikin, ja elokuvassa äideiksikin itseään kutsuvat noidat taistelevat tanssikoululaisten sieluista orgastisissa seremonioissa. Suspiriassa seksuaalinen energia valjastetaan kuitenkin pääasiassa liikkeellisen itseilmaisun polttoaineeksi, eikä naisten asuttamassa tanssikoulussa tai noitien manaamassa uudessa maailmanjärjestyksessä miehiä kaivata. Päinvastoin, niiden harvojen koulun tiluksille eksyvien kohtalo on karu.

 

 

Kulttuuri Leffat ja sarjat Suosittelen

Suhteellisuusteorioita

t1018wanderlust-2.jpgJokainen pitkä tai vähän lyhyempikin parisuhde lienee jossain vaiheessa tahmaantunut arkeen tai muuten vaan laimentunut matkan varrella. Aika moni on joskus haikaillut menetettyä kipinää ja tuskaillut, miten saada se takaisin. Siitä todistavat jo harva se päivä ilmestyvät parisuhdeartikkelit, joissa kehotetaan tekemään parisuhteen vuosihuolto tai luvataan muuten vaan uutta yhteyttä ja enemmän sutinaa makuuhuoneeseen. Artikkeleissa on yleensä tietysti konsultoitu myös parisuhdepsykologia, ja Netflixin tuoreen Wanderlustin twistinä onkin, että myös vuorovaikutuksen ammattilaisen omat suhteet voivat olla tiukasti solmussa. 

Wanderlustin Joy (Toni Collette) pitää psykologin vastaanottoa kadehdittavasti sisustetussa kulttuurikodissaan samalla kun yrittää toipua elämän (ja seksisellaisen) hetkeksi pysäyttäneestä liikenneonnettomuudesta. Yllättävä kohtaaminen allasterapiassa sekä opettaja-aviomiehen ihastus nuoreen kollegaan saavat teoriassa tasapainoisen pariskunnan arvioimaan uudestaan parisuhteensa sääntöjä. Mitä jos ei sittenkään jarruttelisi vaan jatkaisi rohkeasti pidemmälle? Mihin rajat vedetään ja mitä pitäisi kertoa lapsille? Entä juoruileville kollegoille? Piristyykö parisuhde vai jääkö mitään jäljelle? 

Wanderlustissa puoliuskaliasta aihetta käsitellään mukavan aikuisesti ja astetta maanläheisempi brittisävy miellyttää. Sivusuhteita käsitellään ylipäätään fiktiossa harvemmin muuten kuin murhaan johtavan tragedian tai yksinkertaistavan kreisikomedian juonenkäänteinä. Wanderlust ei ehkä lopulta päädy ehdottamaan mitään vallankumouksellisen radikaalia, mutta arkisen analyyttiset keskustelunavaukset tästäkin aiheesta ovat aina paikallaan. Kenties happily ever afterit voisi yhä useammin jättää rauhassa fiktion puolelle ja ajatella, ettei yhden ihmisen tarvitse olla toiselle ikuisesti kaikki.

Pisteet Wanderlustille myös siitä, että psykologin työtä ja ihmismielen ryppyjä enemmän tai vähemmän realistisesti ruotivat sarjat ovat mielestäni ylipäätään alati kiehtovia. Varmaan muistakin, sillä karsimaattisia ja välillä kyseenalaisiakin psykologihahmojahan riittää aina Terapiassa-klassikkosarjasta Naomi Wattsin tähdittämään Gypsyyn. Loppua kohden myös Wanderlust kiertyy tiukemmin Joyn henkilökohtaisen historian ympärille ja kysyy, mistä tämän ”vaellushalussa” ja parisuhteeseen tihkuvassa ahdistuksessa oikeasti on kyse. Kaikkea kiinnostavaa Joystä paljastuukin, mutta aviomies-Alan näyttää usein lähinnä roikkuvan matkassa mukana.

 

Suhteet Rakkaus Suosittelen