Ensi kosketukseni Sofia Coppolaan taisi olla Virgin Suicides, mutta Lost in Translation räjäytti pankin. Tokion silmiä hivelevä futurismi löi täydellisesti kättä Coppolan unenomaisen estetiikan kanssa, ja Scarlett Johansson ja Bill Murray olivat niin oikeita rooleihinsa kuin vain voivat olla. Hienovarainen ja melankolisen hauska vieraantumisen kuvaus ammensi myös temaattisesti Coppolan omimmalta alueelta. Etuoikeutettujen elämäntuskaa sivusivat jollain tasolla seuraavatkin elokuvat Marie Antoinettesta Somewhereen ja aika mitäänsanomattomaan Bling Ringiin.

Tuorein Lumotut (The Beguiled) on tyyliltään ja fiilikseltään, no, taattua Coppolaa. Ei ehkä mikään Johanssonin ja Murrayn rakkauslapsi, mutta kaiken kaikkiaan positiivinen yllätys. Yhdysvaltojen sisällissodan aikaiseen tyttökouluun sijoittuvasta draamasta saa myös pienoiset Jane Campion -vibat, mikä on harvoin huono asia. Kaikki lettikampauksista mekkojen paljastamiin olkapäihin ja sypressipuiden välistä siivilöityvään valoon on kuvattu utuisen täydellisesti – ja on helppo ymmärtää, miksi Coppola on viehättynyt Virgin Suicidesia muistuttavasta tarinasta. On ulkomaailman jännitystä kaipaavia tyttöjä, kätkettyjä katseita ja pasmat täydellisesti sekoittavaa salattua himoa. Ja tietysti Coppolan muusa Kirsten Dunst.

Paitsi tyylitietoisen eteerinen, Lumotut on myös odottamattoman hauska. Kutsumattomana vieraana kouluun pelastetun sotilaan saapumisesta alkaa omituinen ja ikiaikainen kissa-hiiri-leikki, jossa flirttaillaan ja leikitään vaikeasti saatavaa, kärkytään ennen kuin taas vetäydytään. Coppolan perimmäisiä tarkoitusperiä voi vain arvuutella, mutta sukupuolten välisillä valta-asetelmilla tässä selvästikin leikitellään. Niillä monimutkaisia pelisääntöjä muistuttavilla rooleilla, joita teeskennellään noudatettavan kunnes sopivan paikan tullen rikotaan. Dynamiikka muuttuu matkan varrella niin kuin sillä on tapana – eniten tekee mieli sitä mitä ei voi saada, paeta sinne missä ei ole. Joka tapauksessa veitsen terällä, tai huterilla kepeillä, hoiperrellaan.