Viime viikot työpaikalla ja somessa on vallinnut tiukka spoiler-kielto, mutta kai siitä nyt voi jo pikkuisen puhua. Twin Peaksin neljännesvuosisadan odotetusta kolmoskaudesta nimittäin. Neljän ensimmäisen, ihanan sekopäisen ja ihan liian pikaisesti ahimitun jakson tarina jatkuu viimein tänään. Tai no, David Lynchin tapauksessa tarinallisuus saa yleensä ihan omanlaisiaan merkityksiä, kuten myöskin merkitykset, joiden pakonomaisella etsimisellä ei tätäkään katselukokemusta kannata pilata. 

Twin Peaks on legendaarisista sarjoista se kenties legendaarisin ja uraauurtavin. Mitään näin outoa, runollista ja omaäänistä televisiossa tuskin koskaan oli nähty, ja kolmoskauden synnyttäminen ilman toisinaan hankalaksi heittäytyvää auteur-Lynchia tai alkuperäisiä hahmoja olisi ollut sula mahdottomuus. Jotain sarjan kulttistatuksesta kertoo sekin, että kaikki kynnelle kykenevät näyttelijät on saatu mukaan. Siihen ei tietenkään ole tyydytty, vaan uuden kauden hahmo- ja näyttelijäkavalkadi on melkoinen – eikä välillä tuskaisesti muistinystyröitään kaiveleva katsoja voi kuin äimistellä rypistyneiden ja pönäköityneiden twinpeaksilaisten päivittynyttä olemusta.
 

VHS-kauden ihanuuksiin vihkiytymättömän nuorisokatsojan silmissä vanha Twin Peaks näyttää epäilemättä käsittämättömän kököltä ja hitaalta, tuore kausi taas muuten vaan käsittämättömältä dadalta. Sitä se tavallaan onkin, enkä odota järjellisyyden matkan varrella olennaisesti lisääntyvän. Idyllisen pikkukaupungin pinnan alla kohisevista salaisuuksista ja pöllöjen pahaenteisestä huhuilusta on muutenkin matkattu ihan uusiin ulottuvuuksiin. Tavallaan ”uusi” Twin Peaks on alkuperäisen sarjan hämy doppelgänger, joka leijuu omissa sfääreissään jossakin itsenäisen teoksen ja nostalgiatunnelmoinnin välimaastossa. Joka tapauksessa se herättää toivon, että Lynchin kynästä syntyisi TV:n puolelle vielä jotain muutakin, kuka ties jotain vieläkin mystisempää. Sillä välin.. antakaa nyt hyvät ihmiset Cooperille äkkiä toinen kuppi kahvia!