Skam-huumalta ei ole mitenkään voinut välttyä, edes tai etenkään me yli-ikäiset. Ja juu, haippi on ihan ansaittua. Superluontevien nuorten näyttelijöiden lisäksi loistavaa sarjassa on etenkin fiksu toteutustapa ”reaaliaikaisena” nettisarjana, ja se, että kerrankin dialogia kuljetetaan aidon tuntuisesti myös WhatsApp – ja Messenger-viesteillä. Se tosin on meille ulkonorjalaisille sikäli epäkätevää, että tekstitys ei aina ehdi tarttua yhtäaikaiseen puheeseen ja mesetykseen.

Onhan koko paketti muutenkin aika ihana, ja pakko myöntää, että etenkin järjettömän suloinen kolmoskausi aiheutti melkein pienen ikä- ja/tai elämänkriisin. Luojalle kiitos aikuisuudesta, mutta Skamin sanoin elämä tosiaan on nyt – ja se pitäisi muistaa paljon useammin.

Hellyyttävän tunnistettavina välittyvistä tunteista huolimatta ei silti käy kieltäminen, etteikö realistisena nuorisokuvauksena hehkutettu Skam olisi välillä myös melko saippuainen. On salaisuuksia, juonittelua, rakkausdraamaa, psykopaattisia henkilöhahmoja, oikeusjuttuja, psyykkisiä sairauksia ja tunteikkaita kohtaamisia sateessa. Pikkuisen vaiherikkaampaa kuin muistelen, ja juuri siksi niin koukuttavaa. Kaiken lisäksi hahmoilla on täydelliseen samastumiseen liikaa sutinaa ja he ovat liian rikkaita, staileja ja kauniita, vaikka sitten jollain joskus olisikin finni leuassa. Tunteistakin puhuvat epäilyttävän fiksusti ja analyyttisesti.

Saattaa toki hyvin olla, että tämä kertoo enemmän minusta kuin Skamista, ja ehkä nuoret tosiaan ovat nykyään tietoisempia paitsi tyylistään myös paljosta muusta. Toivottavasti kaapista tuleminen ei ole enää sosiaalinen itsemurha ja tasa-arvo- sekä monikulttuurisuusajattelukin ottanut pari harppausta eteenpäin.

Sitä paitsi varhaiskeski-ikäisen ihmisen ajatukset nuorisosarjasta taitavat muutenkin olla vähän kuin Aito avioliitto -porukoiden käsitykset soveliaasta perhe-elämästä: syytä jättää omaan arvoonsa.