Metsän tuoksu

raja.jpgLoppusyksy on taas täynnä kiinnostavia ensi-iltoja, ja näin jälkikäteen ilahduttaa, että maltoin jättää elokuvaherkkuja nauttivaksi myös R&A:n jälkeisille viikonlopuille. Iranilais-ruotsalaisen Ali Abbasin Raja (Gräns) on herättänyt huomiota siksikin, että toisessa pääosassa nähdään Eero Milonoff. Ihmisten maailmaan sopeutumaan joutuvista ja näkyvillä piilottelevista peikoista kertova Raja on eräänlaista arkifantasiaa myös heille, joita genre ei yleensä puhuttele. Yhtäläisyyksiä löytyy esimerkiksi hienoon Ystävät hämärän jälkeen -elokuvaan, joka Rajan tapaan perustuu John Ajvide Lindqvistin romaaniin. 

Tietämättään peikkomaisia aistejaan tullivirkailijana hyödyntävä Tina elää hiljaista ja monotonista elämää. Kollegat suhtautuvat Tinan kykyihin epäilevästi ja asiakkaat usein avoimen vihamielisesti. Avomies on muuten vain välinpitämätön turhake, mutta ulkopuolisuuteen ja arvottomuuteen tottunut Tina tyytyy vähään. Eräänä päivänä tullitarkastukseen saapasteleva Vore (Milonoff) herättää kuitenkin uteliaisuuden ja alkaa johdatella Tinaa tämän todellisen identiteetin äärelle.

Abbasi puhuu yhteiskunnan suvaitsemattomuudesta ja ulkopuolisuuden kivusta, mutta kurottaa myös syvemmälle identiteettikysymyksiin. Elokuvan nimen mukaiset rajat ovat ehkä ihmisen ja luonnon välissä, mutta myös mielessä, kielesssä ja määreissä. Rajassa vapaus löytyy mahdollisuudesta lakata sovittamasta identiteettiään vääriin termeihin ja vääränmuotoisiin lokeroihin, ymmärryksestä viimein tunnistaa itsensä kelpaamattoman naisen, miehen tai ihmisen sijaan täydelliseksi peikoksi. Tai ihan miksi tahansa.

Ajatuksia herättävän elokuvan tunnelma jää viipyilemään ja sateisen metsän tuoksun voi välillä melkein haistaa. Lopun rajut trillerijuonenkäänteet tuntuvat oikeastaan vähän tarpeettomilta ja melkein rikkovat lumouksen: draama ihmisyyden ja peikkouden välillä sekä Tinaa täydellisesti tulkitseva Eva Melander olisivat riittäneet ilmankin. 

Kulttuuri Leffat ja sarjat Suosittelen

Alkuja ja loppuja

on-chesil-beach-1.jpgIan McEwanin psykologiseettisiä ihmissuhdedilemmoja ja brittiläisen luokkayhteiskunnan jännitteitä ruotivista teoksista on tehty useampi kelpo filmatisointi, ja enimmäkseen 60-luvulle sijoittuva Rannalla (On Chesil Beach) on varmaa laatua sekin. Saoirse Ronanin näyttelemän yläluokkaisen Florencen ja Billy Howlen työväenluokkaisen Edwardin hapuillen alkavasta avioliitosta kertova tarina on eräänlainen pieni suuri tragedia. Sellainen epätodennäköisestä kohtaamisesta ja toisaalta aidon kohtaamisen mahdottomuudesta kasvava käännekohta, joka määrittää molempien elämää vasta paljon myöhemmin hahmottuvilla tavoilla.

Florencen ja Edwardin suhde kulminoituu kiusallista kiemurtelua teatterin penkissä aiheuttavaan, mutta myös hellyyttävän koskettavaan hääyöhön merenrantahotellissa. Maailma ja asenteet ovat muuttuneet sitten 60-luvun, mutta Rannalla saa edelleen huutamaan seksuaalikasvatuksen puolesta. Tieto ei ainakaan tässä tapauksessa lisää, vaan vähentää tuskaa. Kunpa niin nuorille kuin vanhoillekin olisi helpompaa puhua omista peloistaan ja toiveistaan, ja kunpa kenenkään elämän, parisuhteen tai seksuaalisuuden ei tarvitsisi rakentua sen ympärille, miten kuuluu olla tai mitä kuuluu haluta.

Kauniisti kuvattu ja McEwanin itsensä käsikirjoittama elokuva jatkaa käsittääkseni henkilöidensä tarinaa romaania pidemmälle, ja ehkäpä turhaan, sillä sentimentaalinen viimeinen näytös kuroo lankoja yhteen turhankin alleviivaavasti. Mieluiten mieli jäisi sille aaltojen vuosisatojen saatossa muovaamalle rannalle, jonka tuulissa ihmiselämän rakkaudet ja menetykset voi yrittää asettaa mittasuhteisiin.

Kulttuuri Leffat ja sarjat Suosittelen