Sitä saa mitä tilaa
Välillä puolisko saa valita leffan ja yleensä silloin on luvassa jotain toimintapainotteista. Viikonloppuna käytiin kurkkaamassa uusi Mission: Impossible. Se tarjoilee juuri sitä mitä voi odottaa: ylimaallisilla fyysisillä kyvyillä varustetun Tompan, tiukkoja nyrkkimittelöitä sekä takaa-ajoja, joissa ei kustannuksissa olla säästelty. Parasta ja pöllöintä MiB-sarjassa taitavat kuitenkin olla ne 3D-tulostetut agenttinaamarit ja äänikortit. Kas, siinähän menee Britannian pääministeri – vai meneekö?
Rogue Nationissa on kaikki tarpeellinen turboahdetusta toiminnasta eksoottisiin ja tiuhaan vaihtuviin lokaatioihin, vaikka itse diggailenkin enemmän vaikkapa piirun verran synkempiä Jason Bourneja tai Tompan tähdittämää Collateralia. MiB vitosesta löytyy kuitenkin toimintaleffojen miehisen viitekehyksen huomioonottaen varsin napakka naispääosa. Ruotsalais-brittiläisessä Rebecca Fergusonissa on hieman Ingrid Bergmanin näköä ja sielukkuutta, eikä hänelle ole jäänyt käteen pelkästään pakollisen koristeen osaa. Tosin tokihan tästäkin elokuvasta yksi vettä valuva bikinikohtaus löytyy…
Teatterissa tulin kuitenkin ajatelleeksi vastikään somessa jaettua TED-puheenvuoroa kehonkielen merkityksestä paitsi sosiaaliseen asemaan, myös omaan biokemiaamme. Sosiaalipsykologi Amy Cuddy demonstroi, kuinka dominoiva ja tilaa vievä kehonkieli lisää testosteronia ja vähentää stressihormoni kortisolia, kun taas kyyryasennot ja itsensä pienentäminen toimii päinvastoin. Ei liene yllättävää, että Cuddyn mukaan kehonkäyttö on vahvasti sukupuolittunutta. Toisille tilan ottaminen tulee luonnostaan, mutta teesinä oli, että positiivisia psykologisia vaikutuksia voi saada aikaan myös ronskisti feikkaamalla. Ja power posingiin, jos johonkin, voi ottaa inspistä toimintaleffoista. Ehkä harjaan jatkossa aamuisin hampaat reteässä voittaja-asennossa. Ilman tykkiä kuitenkin. Ja kun se jälkeen näen tilan, asetun vaihteeksi sen keskelle.
Myöhäisiltojen soololeffaillat vetelevät kesälomapäivien ohella viimeisiään (nyyh!). Tällä viikolla olen katsonut muun muassa Ira Sachsin ikääntyvästä homoparista kertovan Love is Strangen, mutta miettinyt silti enimmäkseen (meitä) naisia. Niitä ikiaikaisia rooleja, äitiyttä ja työntekoa, historian painolastia. Tästä voi syyttää pitkälti Stephen Daldryn Tunteja, joka koskettaa joka kerta. Elokuvan kolmessa eri ajassa elävän naisen kohtaloita yhdistää Virginia Woolfin romaani Mrs. Dalloway – todistetusti ajankohtainen yhä ja aina. En ole uraauurtava 20-luvun naiskirjailija tai 50-luvun kotirouva, en edes äiti enkä vaimo, mutta se on samantekevää. Aavistan sen tukehtumisen tunteen, joka saa yhden naisista jättämään perheensä, tunnen toisen halun olla irrallinen mutta silti yhtä, toisaalta myös kolmannen miellyttämisen tarpeen ja huolehtimisen taakan. Samalla mietin vankiloita, joita tunnumme rakentavan itse itsellemme. Sellejä, joissa istumme vaikka ovi on auki. Pohdin uskallusta sekä päästää irti että tarttua kiinni, rohkeutta yleensä.
Hieman samankaltaisia ajatuksia minussa herätti Juliette Binochen ja GoT:n Nikolaj Coster-Waldaun tähdittämä Tuhat kertaa hyvä yötä, kauniisti kuvattu elokuva kuten valokuvaajasta kertovan tarinan kuuluukin. Sisäinen konflikti vaarallisilta kriisialueita rauhan löytyvän huippujournalistin ja perheenäidin välillä on ilmiselvä, kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu sen sijaan ei. Tekeekö työn asettaminen etusijalle Rebeccasta huonon äidin? Ja jos, voiko sen kanssa elää? Onko omasta perheestä lopulta huolehtiminen ylipäätään tärkeämpää kuin äänen antaminen niille, joita maailma ei muuten kuulisi? Norjalaisen Erik Poppen elokuva on ehkä kokonaisuutena aavistuksen hengetön, mutta oikeita kysymyksiä se esittää. Kaikkea ei nainen edelleenkään voi saada eikä kaikkia varten elää. Ehkä joskus elämä valitsee meidät. Se vain pitäisi uskaltaa myöntää.