Viikonloppuna tein lopultakin sen, mitä sitä peittelemään. Katsoa tapitin vuoden elokuvakalkkunaksi tituleeratun ja kaikkien itseään kunnioittavien kulttuuri-ihmisten häpeäpilkun, Fifty Shades of Greyn. Pisteenä i:n päälle tätä ”eroottista draamaa” on syytetty parisuhdeväkivallan ihannoimisesta. Noh, ratsupiiskoista viis, herra Greyn tarve pysytellä tarkasti kartalla niin tyttöystävänsä menemisistä kuin syömisistäkin on kieltämättä melkoisen arveluttava.

Itse elokuva olisi kuitenkin voinut olla huonompikin. Jatko-osia pohjustavaa höttöä häävimpää draaman kaarta elokuvassa ei ole, mutta kuka sellaista odottikaan. Dakota Johnson on kohtalaisen söpö ja Christian Greytä näyttelevä Jamie Dornan perustason TV-näyttelijä, joka hoitaa hommansa loppujen lopuksi ihan siedettävästi. Pinnallinen rooli vaatii lähinnä kyvyn näyttää hyvältä puvussa ja katseen, joka saa naisen mär polvet veteliksi. Dornan täyttää ainakin ensimmäisen vaatimuksista, ja liekö sellaista näyttelijää olemassakaan jonka suusta ”En rakastele, nain – lujaa” ei kuulostaisi kornilta.

Yksityisyyttään varjelevan yrityspohatan neuroottisen tarkasti järjestellyn harmaiden pukujen ja solmioiden kokoelman on tietysti tarkoitus kuvastaa äärimmäistä kontrollintarvetta, mutta otan tästä irti sen minkä voin: suosimani harmaa on tylsän sijaan todistetusti seksikäs väri. Pukufetisistien ja meidän harmaahiirulaisten lisäksi leffaa voi suositella kaikille stressikimpuille eräänlaiseksi mindfulness-harjoitukseksi. Sulje pois kriittiset ajatukset ja anna harlekiinihömpän vietellä.