Painavaa katsottavaa

HBO:n The Handmaid’s Tale taitaa olla tämän vuoden paras ja tärkein, mutta myös ahdistavin sarjapanostus. Kaltaisilleni Atwoodinsa lukematta jättäneille koko paletti ei avaudu heti, mutta alkuasetelma on karmiva. Eletään sotilaallisen kriisin ja ympäristökatastrofin jälkeistä aikaa, jossa Yhdysvaltojen romahtaneen liittovaltion on korvannut jonkinlainen vanhoilliskristillinen fasistidiktatuuri. Älymystö ja muut edistysmieliset räyhähenget on heivattu siirtokuntiin kuolemaan ydinsaasteisiin ja synnytyskelpoiset naiset taas alistettu uuden, hedelmättömyysepidemiasta kärsivän ylimystön jalkavaimoiksi.

The Handmaid’s Tale on futuristis-historiallisesta outoudestaan huolimatta tyylikkään arkisesti kuvattu ja näytelty, mikä oikeastaan vain pahentaa katsojan tuskaa: tähän kaikkeen on ikävä kyllä helppo samaistua. Pelon tunnelman ja vastentahtoisiksi synnytyskoneiksi nöyryytettyjen naisten tuskan voi aistia, ja kuvasto luo mielleyhtymiä amish-yhteisöistä noitavainoihin ja toisaalta julmiin kauhukuviin Isisin valtaamilta alueilta. Onneksi Elisabeth Mossin Offredissä on myös uhmakasta sinnikkyyttä ja sarjassa mustaa huumoria.

Pelottavinta The Handmaid’s Talen parissa on kuitenkin ajatella sitä, miten nopeasti asiat ja yhteiskunnat voivat muuttua. Itsestäänselviltä tuntuviin oikeuksiin on helppo tuudittautua ja ummistaa samalla silmänsä sivistysvaltiota pala palalta nakertavilta vastavoimilta. Jo Trumpin totuudenjälkeinen aika tuolla kaukana ja vanhoillispopulistiset kiivailijat täällä lähempänä pitävät huolen siitä, että esimerkiksi aborttioikeuden, tasa-arvoisen avioliittolain, ympäristösopimusten sekä ihan vaan ihmisoikeuksien puolesta saa taistella vastaisuudessakin.