Pelko ja rakkaus

Valtaosa kotimaisista valkokangasensi-illoista ei ole taiteellisella kunnianhimolla pilattu, mutta Pirjo Honkasalon Betoniyö on toista maata. Erityisesti hienoja dokumenttielokuvia kuvannut Honkasalo on taatusti Suomen omaäänisimpiä tekijöitä, ja vaikka kansainvälistä mainettakin on sadellut, pitkästä aikaa fiktion puolelle sukeltava Betoniyö pysyttelee aikalailla marginaalissa. Se ei toki ole huono asia, ja vähän hampaaton Suomi-elokuva ansaitsisi enemmänkin ravistelua.

Pirkko Saision romaaniin perustuva Betoniyö on ennen kaikkea nuoren miehen kasvutarina. Nimettömäksi jäävän helsinkiläisen betonilähiön laatikkotalot näyttäytyvät näköalattoman vähäosaisuuden kasvualustana, ja tyylitellystä mustavalkokuvauksesta tulee etäisesti mieleen Vihan (La Haine) vähemmän romanttinen Pariisi. Väljähtyneen keskioluen, harmaana tupruavan tupakansavun ja pikkurikollisten uhon vastapainona on kuitenkin nuoruuden vilpittömyys sekä Ilkan (Jari Virman) ja Simon (Johannes Brotherus) kupruileva veljesrakkaus.

Vankilareissua odottavaa isoveljeään idolisoiva Simo on viattomuudessaan vaikutteille altis, ja yrittää rakentaa aikuista identiteettiä kovin vähäisistä eväistä. Kirkassilmäinen nuorukainen on kuin tyhjä taulu, jonka kohtalon määrittää joko rakkaus tai pelko, kuten elokuvan avainkohtaus osoittaa. Ideologisten esikuvien kaipuuta ja vieraan pelosta kumpuavaa muukalaisvihaa sävykkäästi kuvaava Betoniyö ui synkän traagisissa sävyissä, mutta liputtaa rakkauden puolesta.

Betoniyön stilisoidut kuvat unijaksoineen ovat utuisen kauniita, mutta myös hieman etäännyttäviä. Suurimman osan ajasta häilyin vähän kahden vaiheilla, elokuvasta pitämisen ja ärsyyntymisen välillä. Kaikesta huolimatta olin vaikuttunut ja ennen kaikkea vilpittömän onnellinen, että tällaisellekin kerronnalle riittää tuotantotukea. Vielä on toivoa.