Ryan Gosling ei sano ”Hey girl” eikä paljon muutakaan

Tanskalaisohjaaja Nicolas Winding Refnin ja Ryan Goslingin edellinen yhteistyöproggis Drive oli musiikkia myöten täydellisen viileä tyylikudelma urbaanista asfalttiviidakosta. Only God Forgives on jotakin muuta, vaikka temaattisesti vähän samoilla linjoilla kuljetaankin. Only God Forgives liukuu syvemmälle taideleffakategoriaan, ja tällainen tavara onkin enemmän kotonaan festareilla kuin Finnkinon popcornintuoksuisissa saleissa. Levitykseen elokuva kuitenkin on saatu, ja vaikka ei missään nimessä napakymppisuoritus olekaan, on tämä silti kesäkuisen leffavalikoiman mielenkiintoisimmasta päästä.

Oi mutsi mutsi…

Elokuvan pohjalla on kostotarina, ja oikeutta jaetaan suuntaan jos toiseenkin. Rikollisperheen matriarkkaa hurjasti näyttelevä Kristin Scott Thomas vie shown, ja muut vikisevät. Goslingin osaksi jää ilmeetön tuijotus, kädet nyrkkiin puristuneina. Kauniit kasvothan ne ovat, ja käsivarretkin toki linjakkaat, mutta ei tämä ole ollenkaan sellainen leffa. Only God Forgivesin säälimätön Bangkok on kalseiden neonvärien kyllästämä – ja verenpunainen. Seesteisimmillään elokuvassa on himpun verran Wong Kar-waita, mutta tarkkaan sommitellut kuvat ovat toisinaan kankean poseeraavia. Hetkittäin astellaan niin hartaasti, että kohtaukset muistuttavat minimalistista nykytanssikoreografiaa.

Tosimies antaa nyrkkien puhua?

Mistä tässä kaikessa sitten lopulta on kysymys? Raamatullisesta tuomionjaosta, urbaanista eristäytyneisyydestä, oidipaalikonfliktista? Veri on kenties vettä sakeampaa, mutta äiti-poikasuhteessa olisi totisesti terapoimista. Only God Forgives on thainkielisiä alkutekstejä myöten ainakin väkivallan kyllästämä oodi öiselle Bangkokille. Vähäeleinen hymni teoille, katseille ja iskuille sanojen sijaan. Joku taisikin jo laskea, että Goslingilla on elokuvassa kokonaista 17 repliikkiä.