Silmät ummessa

KosketuksissaUnkarilainen Kosketuksissa voitti viime vuoden Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnon eli Kultaisen karhun ja valittiin myös maan Oscar-ehdokkaaksi. Varmaotteinen, omaääninen ja samalla hieman nyrjähtänyt elokuva se onkin. Elokuva kertoo jonkinasteisen rakkaustarinan teurastamon talouspäällikkönä työskentelevän Endren ja pikkutarkaksi laadunvalvojaksi saapuvan Márian välillä. Molemmat viettävät spartalaisen toisesta ja yksinäistä elämää: toinen on päättänyt luopua rakkauselämästä kokonaan ja toinen ei vielä ole päässyt oikein alkuunkaan. Yllättävä käännekohta tapahtuu, kun Endre ja Mária huomaavat näkevänsä samoja unia ja alkavat odottaa öisiä kohtaamisiaan saksanhirvinä.

Harvakseltaan ohjaavan Ildikó Enyedin valitsema tyylilaji leijailee jossakin karun realismin, mustan huumorin ja leikkisän sadunomaisuuden rajamailla. Tarinassa sekä elokuvan rakkautta kaipaavissa, mutta sosiaalisesti kömpelöissä hahmoissa on myös jotain aavistuksen kaurismäkeläistä: kummallisella tavalla ajatonta ja mykkää, koruttoman rujoa mutta kuitenkin lämpimän humaania.

Jossakin näin elokuvaa mainostettavan Unkarin Améliena, mikä kylläkin johdattelee odotuksia väärään suuntaan. Omanlaisensa absurdi satu tämäkin, mutta Améliessa ei totisesti lusikoitu muhennosta ankeassa lounasruokalassa tai seurattu teuraseläimen matkaa tainnutuksesta lihakoukkuun ja lautaselle. Sen sijaan teurastamomiljöö luo mehevän kontrastin Endren ja Márian yöllisiin vaelluksiin vapaina eläiminä ja maukkaiden lehtien nuuhkimiseen lumipeitteen alta. Elokuva ei käsittääkseni varsinaisesti vastusta lihan syöntiä, mutta jonkinlaista yhteyttä raa’an mekaanisen tehotuotannon ja nyky-yhteiskunnan vaatiman tunteiden kontrolloimisen välille Enyedi rakentaa. Kaikki on jotenkin.. etäännytettyä.

Elokuvan loppu on näkökulmasta riippuen toiveikas ja lohduton. Tavallaan sitä kai on koko Kosketuksissakin, ja elokuvasta pitäminen riippunee pitkälti myös siitä kuinka vahvasti toisinaan melko epäsympaattisiin hahmoihin osaa kiinnittyä. Kiinnostava Kosketuksissa on joka tapauksessa, ja lisäksi on kiehtovaa kuunnella unkarin kieltä, joka kuulostaa välillä hämäävästi suomelta. Lopputekstien rullaamisen jälkeen tekee melkein mieli hiippailla kotiin kuuntelemaan Laura Marlingia ja odottamaan metsäisiä unia. 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *