Sininen hetki
Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin viime viikolla avanneesta Adèlen elämästä (La vie d’Adèle) on kuulunut maasta taivaaseen ylistäviä arvioita suunnalta jos toiseltakin. Cannesin Kultaisen palmun keväällä voittaneen elokuvan saaneet vuolaat kehut paitsi myivät näytöksen loppuun pikavauhtia, myös nostattivat odotukset taivaisiin. Taiteen kokemisen kanssa, niin kuin monen muunkin asian, se on kuitenkin varsin kyseenalainen juttu. Kuoppaan tai siis synkeään mediapimentoon tuskin kannattaa kaivautua, mutta Adèlen jälkeen kaipasin taas sitä tunnetta, kun antaa vaikuttavan elokuvan vyöryä ylitse avoimin mielin, ilman ennakkomielikuvia.
Abdellatif Kechichen kolmituntinen elokuva on kasvukuvaus, kertomus seksuaalisesta heräämisestä sekä ihmissuhteen kaarta laajemmin hahmottava rakkaustarina. Suorastaan eeppisesti nimetty Adèlen elämä – osat 1 & 2 kattaa määrittelemättömän ajanjakson päähenkilönsä Adèlen teinivuosista kasvamisesta nuoreksi aikuiseksi. Varsinaisiin osiin elokuvaa ei nimestä huolimatta ole jaettu, vaan tarina kulkee väljästi nuoren Adèlen (lapsenkasvoinen Adèle Exarchopoulos) ja boheemin Emman (viileä Léa Seydoux) ihastumisesta eroottisiin ja lopulta raadollisiinkin hetkiin parin välillä. Erityisesti taitelija-Emman töiden kautta kuviin tulevat värit ovat merkityksellisiä, kuten englanninkielinen nimi Blue is the Warmest Colour antaa ymmärtää, ja elokuvan alussa Emman hiusten huomiota herättävä sininen valtaa suhteen kehittyessä entistä enemmän tilaa muun muassa vaikkapa Adèlen vaatteissa.
Jännittävää sinänsä, että seksikohtaukset jaksavat yhä kohahduttaa, mutta värien sijaan elokuvan puhutuinta antia ovat toki pitkät ja yksityiskohtaiset rakastelujaksot. Päähenkilöidensä kasvoja läheltä seuraava elokuva menee muutenkin iholle, ja sänkyjaksot ovat yhtälailla intiimejä. Seksikohtaukset eivät ole päälle liimattuja vaan olennaisia parin suhteen ymmärtämiselle ja kehittymiselle. Kuitenkin niistä minusta lopulta puuttui se väreily, joka parhaassa tapauksessa valkokankaallekin saadaan mukaan. No, loppujen lopuksi erotiikan kuvaaminen lienee elokuvan kiistatta vaikeimpia lajeja.
Adèlen elämän taitava kerronta on vähäeleisyydessään ilmavaa ja elämänmakuista. Kuvaus on luontevaa ja, paremman termin puutteessa, lähellä. Silti tai juuri siksi se sai monessa kohtaa minut pohtimaan elokuvan päähenkilöihinsä kohdistavaa katsetta. Moni on varmasti eri mieltä, mutta minusta se tuntui toisinaan varsin estetisoivalta ja voyeristiseltakin. Adèle on kuvattu melkeinpä myyttisenä, viattoman lapsen ja äärimmäisen aistikkaan naisen välitilassa pyristelevänä olentona, joka ei vielä ole täysin tietoinen omasta viehätysvoimastaan. Vaikutelma korostuu erityisesti kuvissa, joissa Adèle nukkuu seesteisenä, mutta huulet raollaan, kamera hänen vartaloaan erotisoivasti valvoen.
Lopulta elokuva jätti minut mietteliääksi. Hyvin otteessaan pitävä, pitkiinkin kohtauksiin rohkeasti luottava tarina hengittää ja tuntuu tasapainoiselta. Exarchopoulos heittäytyy luonnonlapsimaisella herkkyydellä, ja Seydoux on oikein hyvä. Mutta… sitten tulevat ne ennakko-odotukset. Naurettavaa kyllä sitä miettii, olisiko tämän nyt sitten pitänyt vaikuttaa enemmän, koskettaa jotenkin syvemmin. Adèlen elämä on hyvä elokuva, ehdottomasti. Vuoden vaikuttavin tai sykähdyttävin elokuva – hmm, en tiedä. Adèlen elämän teosta ja taustoista on muuten pitkin matkaa kuulunut hämmentäviä juttuja, milloin näyttelijät ovat syyttäneet ohjaajaa ikävyyksistä ja milloin toisinpäin. Viimeksi Kechiche kommentoi peräti katuvansa elokuvaa. Oli miten oli, leffa saadaan Suomessa valkokangaslevitykseen joulukuussa. Käykäähän katsomassa ja kertokaa ihmeessä mitä mieltä olitte.