Sitä saa mitä tilaa
Välillä puolisko saa valita leffan ja yleensä silloin on luvassa jotain toimintapainotteista. Viikonloppuna käytiin kurkkaamassa uusi Mission: Impossible. Se tarjoilee juuri sitä mitä voi odottaa: ylimaallisilla fyysisillä kyvyillä varustetun Tompan, tiukkoja nyrkkimittelöitä sekä takaa-ajoja, joissa ei kustannuksissa olla säästelty. Parasta ja pöllöintä MiB-sarjassa taitavat kuitenkin olla ne 3D-tulostetut agenttinaamarit ja äänikortit. Kas, siinähän menee Britannian pääministeri – vai meneekö?
Rogue Nationissa on kaikki tarpeellinen turboahdetusta toiminnasta eksoottisiin ja tiuhaan vaihtuviin lokaatioihin, vaikka itse diggailenkin enemmän vaikkapa piirun verran synkempiä Jason Bourneja tai Tompan tähdittämää Collateralia. MiB vitosesta löytyy kuitenkin toimintaleffojen miehisen viitekehyksen huomioonottaen varsin napakka naispääosa. Ruotsalais-brittiläisessä Rebecca Fergusonissa on hieman Ingrid Bergmanin näköä ja sielukkuutta, eikä hänelle ole jäänyt käteen pelkästään pakollisen koristeen osaa. Tosin tokihan tästäkin elokuvasta yksi vettä valuva bikinikohtaus löytyy…
Teatterissa tulin kuitenkin ajatelleeksi vastikään somessa jaettua TED-puheenvuoroa kehonkielen merkityksestä paitsi sosiaaliseen asemaan, myös omaan biokemiaamme. Sosiaalipsykologi Amy Cuddy demonstroi, kuinka dominoiva ja tilaa vievä kehonkieli lisää testosteronia ja vähentää stressihormoni kortisolia, kun taas kyyryasennot ja itsensä pienentäminen toimii päinvastoin. Ei liene yllättävää, että Cuddyn mukaan kehonkäyttö on vahvasti sukupuolittunutta. Toisille tilan ottaminen tulee luonnostaan, mutta teesinä oli, että positiivisia psykologisia vaikutuksia voi saada aikaan myös ronskisti feikkaamalla. Ja power posingiin, jos johonkin, voi ottaa inspistä toimintaleffoista. Ehkä harjaan jatkossa aamuisin hampaat reteässä voittaja-asennossa. Ilman tykkiä kuitenkin. Ja kun se jälkeen näen tilan, asetun vaihteeksi sen keskelle.