Suurin niistä on rakkaus

Gaspar Noén Love on kohuttanut, mutta loppujen lopuksi ehkä vähemmän kuin olisi voinut kuvitella. Esimerkiksi vastamielenosoituksia aikoinaan kirvoittaneeseen Irreversibleen verrattuna se on myös suhteellisen kiltti. Tärkeintä elämässä, ja Lovessa, on tietenkin rakkaus, vaikkei siihen aina osaisi tarttua. Elokuvan päähenkilön, Noén rakkaudessa ja kamoissa sekoilevan nuoren alter egon, tavoitteena onkin taltioida filmille ”sentimentaalista seksiä”. Provosoi Noé sentään vähän – vai mitä muuta muka on money shot, joka roiskauttaa tavarat 3D:nä katsojan simille?

Seksin esittäminen elokuvassa on toki aina ollut kiistanalaista. Eikä pelkästään häveliäisyyssyistä, vaan siksi, että sitä on niin hitsin vaikea kuvata hyvin. Tavoittaa edes hitunen todellista tunnetta ja latausta, karttaa banaaliutta ja vaivaannuttavaa myötähäpeää. Taide-elokuvassakaan aihetta lähestytään harvoin näin suoraan: kaksi ja puoli tuntisessa Lovessa on tukuittain oikeaa seksiä. Voi tätä pornonakin pitää, vaikka en elokuvaa ensisijaisesti niin kokenut. Määritelmä on joka tapauksessa lopulta sivuseikka. Kirjoitin pornosta aiemmin täällä, enkä oikeastaan panisi pahitteeksi vaikka se olisi enemmän tyylikkäästi kuvatun Loven kaltaista.

Seksi sikseen, mitä Lovesta jää käteen? Varsin noémainen elokuva kierrättää muun muassa neonsävyissä välkkyvän Enter the Voidin kuvastoa, mutta on kokonaisuutena hajanaisempi. Noé huvittelee viittauksilla itseensä ja klassikkoelokuviin. Tarinan nuoresta rakkaudesta, halusta ja mustasukkaisuudesta on vaikea olla olematta kliseinen, joten toisaalta pieni itseironisuus on ihan paikallaan. Juttua voisi hyvin tiivistää eikä näyttelijäntyökään ole kaikkein sävykkäintä, mutta vähän niin kuin rakkaudella Lovella on hetkensä. 3D sen sijaan on tässäkin aikamoinen turhake.