Suvereeni mimmi

Tässäpä ristiriitainen tapaus. Three Billboards Outside Ebbing, Missouri on kerännyt kosolti kehuja, nipun Golden Globeja ja peräti seitsemän Oscar-ehdokkuutta. Samalla se on yksi alkuvuoden leffakauden isoimmista pettymyksistä. Ei mitenkään läpeensä huono elokuva, mutta sellainen jolta olisi odottanut paljon enemmän.

Ainesta siihen nimittäin olisi. Ohjaaja-käsikirjoittaja Martin McDonaghin Kukkoilijat (In Bruges) on yhä loistava referenssi ja Three Billboards on sekin nimeään myöten melko persoonallinen tekele. Perinteisen yksinäinen susi -mieskostajan sijaan pääosassa on vihainen äiti, eikä kuka tahansa nainen vaan huikea Frances McDormand, joka päättää taistella välinpitämättömiä poliisivoimia vastaan ostamalla vittuiluhenkistä julistetilaa tienvarren mainostauluista.

Toisaalta, selviä vaikutteitakin elokuvalla on. Vai mitäpä muuta mustan huumorin sävyttämästä tragikomedia Amerikan takamailta ja Frances McDormanindista tulee mieleen kuin Coenin veljekset ja Fargo. Ehkä siinä onkin se ongelma, sillä toisin kuin Fargossa, Three Billboardsin käsikirjoitus ei ihan kanna loppuun asti. Alku on lupaava ja tulikivenkatkuinen sanailu nostaa kierroksia lupaavasti. Tunnelma pikkukaupungin raitilla sen kun tiivistyy ja kauhun tasapainolla leikitään. Sitten tapahtuu jotain, ikään kuin elokuva päättäisikin pikimustan tragikomedian sijaan olla pelkkä tragedia, tai harmillisen lattea draama.

Vihasta Three Billboards lopulta tuntuu puhuvan ja päätyvän siihen, että vaikka siitä hetkellisesti voi ammentaa helvetillistä virtaa, oikeasti kyse on silkasta tuhovoimasta, joka kalvaa kuin syöpä. Ehkä kuihtuvan pikkukaupungin mielenmaisemassakin on jotain trumpilaisittain ajankohtaista, mutta sanoisipa se elokuva sen – tai jotain muuta – vielä paljon paremmin. Nyt nauru kuivuu kurkkuun ja elokuvateatteista poistuu jokseenkin masentuneena, isoimpana oivalluksena se, että tuo Frances McDormand on kyllä sitten suvereeni mimmi. Onhan sekin tosin jotain.