Terapian tarpeessa
Tahoillaan Oscar-pystitkin pokanneet Danny Boyle ja Steven Soderbergh ovat molemmat yhtäaikaisesti päättäneet tarttua äkkivääriä juonenkäänteitä pursuaviin psykologisiin trillereihin, joissa lääkäri-potilas-suhteen luottamuksellisuus on lähinnä viitteellistä ja hippokrateen valat joutavat roskakoppaan. Boylen Trance ja Soderberghin Side Effects nähtiin molemmat R&A-festivaalilla, mutta päätyivät muuten isoista ohjaajanimistä huolimatta teatterilevityksen sijaan videohyllyyn.
Viimeksi My Life with Liberacen kanssa uurastanut Soderbergh on urallaan kastanut siveltimensä aika pitkälti jokaiseen mahdolliseen elokuvan lajityypiin, taide-elokuvasta b-luokan genrekeitoksiin. Side Effects on suhteellisen klassinen jännäripähkinä, joka kurottaa pienine ysärivivahteineen enemmänkin sinne b-elokuvan suuntaan. Kilpailevia psykiatreja näyttelevät Jude Law ja Catherine Zeta-Jones sekä potilaana itkeskelevä Rooney Mara kisaavat siitä, kuka huijaa ja ketä.
Juonta ei tietenkään voi spoilaamatta avata, mutta mukana on tuttuun tapaan sopivasti seksuaalisia valtapelejä, mustamaalaamista ja kissa-hiiri-leikkiä. Elokuvan lääkealan etiikkaa kyseenalaistava ja finanssihuijauksia hyödyntävä viitekehys on sinänsä ihan kiinnostava ja ajankohtainen, mutta syvällistä viestiä nimensä mukaisesti psyykenlääkkeiden mahdollisesti pelottavista sivuvaikutuksista ammentavasta Side Effectsistä ei kannata etsiä.
Lopusta löytyy toki kummallinen twist jos parikin, mutta Side Effectsiä huomattavasti vähemmän kannattaa yrittää järkeillä Boylen Trancen loppuratkaisua (tai oikeastaan elokuvan muutakaan juonta). Lontoon olympialaisten ohjaamisen sivu- tai vastapainoprojektina syntyneessä Trancessa nappaillaan lääkkeitäkin vahvempaa, nimittäin tuhti annos vanhaa kunnon hypnoosia. Viileän aistikas Rosario Dawson on kenties manipulointiin taipuvainen hypnoositerapeutti ja James McAvoy muistinmenetyksestä kärsivä potilas, jota vahtaa Vincent Casselin johtama rikollisjengi.
Pieleen menneestä taidevarkaudesta näyttäisi olevan kyse, ja hypnoosin avulla pitäisi saada selville, missä mittaamattoman arvokas taulu luuraa. Sitten sukelletaan pään jos toisenkin sisälle niin, että oikeat muistot sekoittuvat valheellisiin ja Inceptioninkin unikikat uhkaavat jäädä kakkoseksi. Juoni on sanalla sanoen ihan kreisi, mutta jos ei siitä pahemmin piittaa, kyllä tämäkin hetken viidyttää. Kevyttä psykoanalyyttista symboliikkaa voi halutessaan tonkia sieltä täältä, ja ajojahdin näyttämöinä toimivat asunnot heijastavine pintoineen, lukittuine ovineen ja läpinäkyvine seinineen täydentävät muka-mystisen tunnelman.