Välissä rakastetaan

120_bpm_ce_line_nieszawer_photo1.jpgPum pum pum. BPM eli Beats per minute on elokuva ajasta ja elämästä, siitä kuinka sydämenlyönnit ovat rajallinen resurssi, joita ei voi säästellä. Erityisen kouriintuntuvalta tämä totuus tuntuu ranskalaiselokuvan päähenkilöiden arjessa 90-luvun aids-epidemian keskellä, jossa elämää tekee mieli ahnehtia ja kuoleman läheisyys mitataan konkreettisesti jäljellä olevien valkosolujen määrässä.

Epidemian sävyttämistä yksilötason tragedioista sekä yhteiskunnallisesta taistelusta lääkkeiden saatavuuden parantamiseksi ja asenteiden muuttamiseksi on tehty joukko muitakin ansioituneita elokuvia, mutta harva niistä tavoittaa yhtä uskottavan – ja koskettavan – tasapainon näiden kahden välillä. Todenmukaisuutta ja elämänmakuisuutta selittänee se, että ohjaaja Robin Campillo oli itse nuoruudessaan Act up Paris -ryhmän aktiivi. Elokuvan toiseksi päähenkilöksi nouseva, kiivaaseen Seaniin rakastuva Nathan on kuulemma ohjaajan jonkinasteinen alter ego; hiv-tartunnan pelossa selibaattiin sulkeutunut mies, joka lopulta päättää vapautua pelosta.

Elokuvan alkuperäinen nimi 120 battements par minute viittaa, ehkä sydämenlyöntien lisäksi, teknobiittiin, ja tanssille antautuminen onkin tarinassa isossa osassa. Ensin puhutaan tai kiistellään Act up -ryhmän kokouksissa, sitten isketään pillit huutaen ja tekoveret roiskuen, ja lopuksi päädytään putkan kautta bileisiin. Välissä rakastetaan, tai koitetaan vaan selviytyä. Dialogissa ei ujostella mustaa huumoria, ja eräässä kohtauksessa Sean heittääkin huulta siitä, kuinka kuoleman katsominen silmästä silmään tekee väritkin kirkkaammiksi – tai sitten ihmisen vain ihan helvetin paljon väsyneemmäksi.

Tinkimätöntä realismia tavoittelevasta kerronnastaan tunnetun Laurent Cantetin kanssa työskennellyt Campillo antaa hänkin elokuvansa kulkea omaa tahtiaan ja pääsee pikkuhiljaa hahmojen iholle, Seanin kunnon heikentyessä lopulta hyvinkin raadollisesti. Rehellisyyden nimissä toistoakin silti on, ja pieni tiivistäminen olisi tehnyt elokuvalle hyvää. Lopussa punaisena virtaava Seine-joki muistuttaa kuitenkin osuvasti, miten pitkälle on tultu, ja minkälaisten ihmiskohtaloiden kustannuksella.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *