Verta, hikeä ja kyyneleitä

Hengästyttävä. Se on ensimmäiseksi mieleen tuleva sana Whiplashista ja etenkin sen konserttilavalla sijoittuvasta loppukohtauksesta, jossa koeteltu musiikinopiskelija Andrew ja tämän piinaava mentori Fletcher käyvät viimeisen taistonsa. New Yorkin kilpailluimman jazzakatemian brutaalin rankkoihin harjoituksiin sukeltava elokuva on täynnä verta, hikeä, kunnianhimoa ja nöyryytyksen kyyneleitä. Vastaavan tarinan voisi kuvitella sijoittuvan myös balettikouluun tai minne tahansa, missä raaka kurinalaisuus kohtaa vaatimuksen luovasta intohimosta ja sisäsyntyisyydestä lahjakkuudesta. Siitä jostakin, joka erottaa erinomaisen kaikkein parhaasta.

Oikeastikin rumpuja soittava ja ainakin elokuvassa hikisen vakuuttavasti paukuttava Miles Teller on hyvä, mutta elokuvan sielu on parhaan sivuosan Oscarilla kenties pian palkittava J.K. Simmons, jonka kenkien kopina käyvällä saa oppilaat jo vapisemaan tuoleissaan. Mielivaltaisilla metodeilla orkesteriaan piiskaava Terence Flethcer on mustissa vaatteissaan kuin jazzpiirien Darth Vader, joka voi tuhota alamaisensa yhdellä sormen heilautuksella. Samalla Simmons selvästikin nauttii kieltämättä herkullisen katalasta roolistaan täysin siemauksin.

Whiplashin rytmi imee mukaansa ja Andrew’n kärvistely rumpalinpallilla pakottaa välillä katsojankin penkin reunalle. Rumpali pääsee harvemmin paistattelemaan elokuvan (tai orkesterin) parrasvaloissa, mutta nyt soiton fyysisyyden voi melkein tuntea kehossaan. Aloitteleva ohjaaja Damien Chazelle on malttanut rakentaa elokuvansa tarpeeksi yksinkertaisista, ja ilmeisesti varsin omakohtaisista, aineksista eikä lopputulosta voi kuin suositella. Katsokaa ja kokekaa.