Viha, rakkaus ja kuvotus

Suhteeni Tarantinoon on eräänlainen viha-rakkausaffair. Pulp Fictionilla oli erityisasema teini-iän elokuvaherätyksessäni, mutta senkin suhteen minulla on varaukseni. Toisaalta ei mikään ihme, sillä Tarantinon töihin ja olemukseen kuuluu tietty ristiriitaisuus. Miehinen testosteronihybris ja besserwissermäinen nörttiarroganssi, sävykäs dialogi ja ällöttävä väkivalta, kiistaton taidokkuus ja uppiniskainen aikuislapsimaisuus.

Selkeä kulttiauteurin status hemmolla joka tapauksessa on, ja uusinta Hateful Eight -länkkäriä promotaankin pitkälti ”Quentin Tarantinon kahdeksantena elokuvana”.  Samalla se pistää miettimään mihin asti se riittää. Pääasiassa lumisilla takamailla matelevaan stagecoachiin ja matkan varrelle sattuvaan mökkipahaseen sijoittuva elokuva on nimittäin ihan pätevää Tarantinoa. On tutun karskeja hahmoja (ja näyttelijöitä), polveilevaa ja ominaisen oivaltavaa dialogia sekä tutusti lukuihin jaettu tapa kertoa lopulta näyttävään verilöylyyn eskaloituva tarina.

Silti, kyllä se vähän jo kyllästyttää. En jaksa kuunnella n-sanalla höystettyä dialogia ihan kolmea tuntia enkä viihdyttyä mössöksi posahtavista päistä tai muista ulokkeista. Loppukohtaus tuntuu jopa vähän kuvottavalta. Saattaa toki olla, että olen tullut vain vanhaksi. Onneksi Tarantino osaa hiukan myös yllättää: Jennifer Jason Leigh on oiva lisä inhottavan kahdeksikon all male paneliin. Toisen erityismaininnan saa Ennio Morriconen kauhuleffamainen score, joka antaa elokuvalle metkan vivahteen.