Ladataan...

Olen miettinyt paljon ihmisen tarvetta kosketukseen. Miten pieni kosketus voi merkitä todella paljon ja muuttaa ihmissuhteen suuntaa.

Kävin leikkauksessa ja lääkepäissäni vietin päivät sängyn pohjalla. Ehkä säälittävää, mutta olo seestyi heti kun kissa tuli pään viereen makaamaan ja pisti tassunsa poskelleni. Siinä se oli ja vahti, piti tassullaan minua kasassa.

Tämä aasinsilta johdattaa tietysti ystävyyksiin ja oivallukseen. On ihmissuhteita joissa on luonnollista esimerkiksi halata ja niitä joissa pidetään huolta henkilökohtaisista reviireistä. Kun oman tilan tarve on kutistettu vaikka sillä halauksella, on helpompi myös laskea muureja henkisellä tasolla. Ja toisaalta jos reviiri on fyysisesti valtava, tuntuu myös sisäisen maailman avaaminen vaikealta. Tällainen pieni ajatus tällä kertaa. 

Miten siihen halailukaveruuteen sitten pääsee? Ihan täysi mysteeri. 

Ladataan...

Tartuin juuri Laura Honkasalon tuoreeseen teokseen Pöytä yhdelle - Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta. Se on pieni, poikkikirjoituksellinen tutkielma juuri siitä, yksinäisyydestä. Teos on osittain Honkasalon omista yksinäisyyden kokemuksista, osin muiden kokemuksista ja osin tutkimustiedosta kumpuava kirja kaikista niistä muodoista, mitä yksinäisyys voi joskus ottaa.

Rehellisyyden nimissä sanon, etten pitänyt kirjasta juurikaan. Honkasalo kirjoittaa hyvin ja asiaa, mutta kirjassa ei vain ollut mitään uutta, mitään sellaista mitä en olisi jo kokenut, nähnyt tai tuntenut. Siksi suosittelenkin kirjaa lämmöllä kaikille niille, jotka eivät ole yksinäisiä! Ei-yksinäisillä ei ole velvoitetta pelastaa elinympäristönsä yksinäisiä, mutta ehkä ei-yksinäinen voisi kuitenkin toimia niin, ettei yksinäinen kokisi oloaan entistä yksinäisemmäksi. Tiedättehän: ettei kehuskele erityisen kovasti menoviikonloppuaan, kun tietää, että toinen on ollut yksin. Tai ettei kutsu yksinäistä pariskuntien juhliin, tietäen että pariskunnat puhuvat vain keskenään, koska tuo yksihän ei ymmärrä näistä jutuista mitään.

Ajatus kuitenkin jäi, että mitä jos kuten Honkasalollakin, riittävä, pitkällinen yksinäisyys on koulinut minua sietämään yksinäisyyttä entistä paremmin: "Tajuan, että olen tullut liian hyväksi ystäväksi oman yksinäisyyden kanssa, tai ehkä nautin niin paljon yksinolosta, etten olekaan enää yksinäinen." Koska aina välillä tulee häilyviä välähdyksiä siitä miten ehkä en juuri nyt olekaan yksinäinen. Että tämä vähäinen sosiaalisuus toisinaan riittää ja lopun ajan yksinolo on nautinnollista minä-aikaa. Että aina yksinäisyys ole olekaan pelkkä kirosana.

Ladataan...

Joillekin on aivan luontaista puhua. Puhua paljon tai puhua henkilökohtaisista asioista. Mulle puhuminen on aina ollut vaikeaa. Jo lapsesta olen ollut kirjoittaja - päiväkirjan, kirjeiden, muistojen, sähköpostien ja chattiviestien. Oi aikoja, kun irkki lauloi ja yömyöhään keskusteltiin kaikesta mitä pään sisällä tapahtuu. Tuntui hyvältä kun sai puhua, ääneti. Ehkä se, kun ei näe toisen reaktioita, auttaa? Kirjoituksen taakse voi piiloutua ja siihen pystyy piilottamaan niin paljon sanomattomia asioita.

Kaikkein vaikeimpia tunnetiloja ovat suru ja muut melankolian sävyt. Varmasti myös siksi, että ei halua olla kenenkään silmissä heikko tai ongelmatapaus. Ja myös siksi, että olen niin usein kuullut negatiivisia kommentteja tunteellisuudestani. Miten voi päästää irti siitä kontrollista ja myöntää niitä asioita uudelle tuttavuudelle?

Vielä on opeteltavaa, ihmisiän ajaksi. Elämässä on koko ajan niin paljon mustaa. Mitä jos se pato purkautuu kokonaan? Siksi välillä hiljaisuus ottaa vallan, kun sanat ei irtaannu kehosta vaikka miten tahtoisi. Siellä ne on kiinni, ilmestyvät vain mustana valkoiselle ja sinnekin enää harvoin. 

Pages