Yksinäisyyden stigma

Aina välillä olen vilkuillut jakson Iholla-sarjaa. Mietin, että mulla on tarina, minkä haluaisin jakaa, mutta en voi.

Ai miksen?

Koska yksinäisyys on tabu.

Niin kovasti haluaisin sanallistaa ja sanoa ääneen, että hei, mä olen yksinäinen eikä mulla ole kavereita.

Mutta se ei kuitenkaan käy, koska sellaiseen ei osata suhtautua. Enkä itse edes pystyisi siihen, koska hävettäisi liikaa. Että tämä olisi se juttu, minkä olen eniten kussut tässä elämässä ja mitä pitäisi salailla ja häpeillä. Ajattelen, että jos vain sanoisin asian ääneen, minuun suhtauduttaisiin säälien ja pidettäisiin sellaisena onnettomana ressukkana ja vässykkänä. Koska niin varmaan itsekin ajattelisin, jos joku sanoisi mulle noin. Että toinen on sosiaalisilta taidoiltaan onneton tai että siinä on jotain vikaa.

Mulla on siis oikeassa elämässä tämä piinaava salaisuus ja sellaisena se varmaan pysyykin.