Haave perheestä

Luin jostain, että yksinäisyys periytyy. Yksinäisten vanhempien lapsista tulee suurella todennäköisyydellä yksinäisiä myös itse. Luulen tässä olevan paljonkin perää. Lapsena en muista omien vanhempieni kutsuneen meidän kotiin yhtäkään ystäväänsä, koskaan. Kyllä heillä sosiaalisia ympyröitä kuitenkin oli ja on, mutta koti oli pyhitetty vain kodiksi ja perhe-elämälle.

Olen viime vuosina havahtunut orastaavaan haaveeseen lapsesta. Vuosia kertyy mittariin kiihtyvää tahtia ja kohta joudun kuoppaamaan haaveen täyttymättömänä jo iän vuoksi. Tosiasiassa unelma alkaa peittyä myös pelon takia. Siksi, että en olisi hyvä äiti. En pystyisi takaamaan lapselle tervettä kasvuympäristöä tai antamaan mallia sosiaalisten suhteiden luomisesta ja ylläpitämisestä.

Suurin syy unelmasta luopumiselle on kuitenkin kumppani, joka absoluuttisen ehdottomasti ei koskaan halua lapsia. Ikinä. Enkä mä halua elämää ilman kumppania, joten taivun kompromissiin ja nään unia pullistuvasta vatsasta, pienistä pehmeistä varpaista, perheestä, vastuusta.

Silti, vaikka tiedostan etten tule omaa perhettä saamaan, päässä ja sydämessä jäytää. Pelko tulevaisuudesta. Vuosista vanhainkodissa, kun kukaan ei koskaan käy katsomassa. Keski-iän kipuiluista, kun mietin mistä kaikesta jäin paitsi. Painajaisista, jotka ovatkin totta. Ei yksi ihminen pysty pelastamaan mua yksinäiseltä aikuisuudelta ja vanhuudelta.