Ihmisen syvimmästä olemuksesta

Viimeisimmässä Trendissä oli pieni juttu ystävyyden syntymisestä aikuisiällä. Juttua lukiessa iski tajuntaan paperilla olleet sanat siitä miten aikuisiällä ystävyys syntyy toisenlaisista lähtökohdista kuin lapsuudessa. Lapsuudessa kaverisuhteet syntyvät harrastusten kautta tai koulun vaikutuksesta. Olosuhteiden pakosta tavallaan. Kavereiksi tullaan, koska muutenkin nähdään ja harrastetaan ja touhutaan. Lapsen on helpompi kaverustua ihan vain siksi, että niin on tapana.

Aikuisena ystävystyminen syntyy persoonien kautta. Siitä, pitääkö ihmiset toisistaan ihmisinä vai ei. Aikuisena ei ole pakkoa tehdä asioita kenenkään kanssa vaan seuransa voi ainakin tietyllä tapaa valita.

Juttua lukiessa tajusin, että ehkä kaikki se mitä minulle on minusta itsestäni, olemuksestani ja persoonastani sanottu, onkin totta. Pitääkö mun siis muuttua aivan toisenlaiseksi että saisin ihmisenä hyväksyntää? Kaikkien niiden inhottavien sanojen jälkeen en enää ihmettele miksi olen niin yksinäinen. Jos muut näkevät mut niin, en oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Ei tämän tajuaminen tee uusiin ihmisiin tutustumista ainakaan helpommaksi.