Kaveruus kuin parisuhde

Monesti yksinäistä kehotetaan ottamaan kontaktia kehen tahansa. ”Menet vaan ja juttelet jollekin.” Ajatellaan, että yksinäiselle käy ystäväksi kuka vain. Mutta tässä ajatus: yksinäinen ei tarvitse ketä tahansa vaan juuri sen oikean.

Olen miettinyt sitä miten kaveruus on kuin parisuhde. Kaikkien ystävyyksien ei ole tarkoitettu jatkuvan läpi elämän kuten ei kaikkien parisuhteidenkaan. Ihmiset kasvavat ja muuttuvat, ovat huomenna jotain muuta mitä tänään. Miksi ystävyyden ajatellaan olevan jotain ikuisesti kestävää ja rikkumatonta? Ihanaa, jos se sitä on, mutta aika usein ei ole. 

Itse en toivo elämääni ketä tahansa kenen kanssa tehdä asioita ja lievittää sitä fyysistä yksinäisyyttä. Kaipaan ihmistä, joka on niin samalla altopituudella, että henkinen yksinäisyys lievittyy. Siksi esimerkiksi täällä blogissakin mainittu energiasyöppö on jäänyt menneisyyteen, koska meidän kaverisuhde oli sataprosenttisesti sellaisten asioiden tekemistä yhdessä mitä ei viitsi tai voi yksin tehdä. Ja nollaprosenttisesti asioiden jakamista, koska henkistä yhteyttä ei löytynyt. Kun annoin, en saanut mitään vastineeksi. Itse haluaisin konkreettisen tekemisen lisäksi myös puhua. Puhua vaikeista asioista, kepeistä asioista, tyttöjen asioista, surullisista asioista ja kaikesta siitä mikä odottaa ulospääsyä toisen nähdessä. Ja olla toisen kanssa ilman vaivaantunutta, hyökkäävää hiljaisuutta.

Aika monet ”kaveritreffit” läpi käyneenä tiedän, että joidenkin kanssa löytyy yhteys ja joidenkin kanssa ei. Eikö siis ole ihan oikeutettua tehdä kuten Tinder-treffeillä (näin olen lukenut) ja iloisin mielin siirtyä eteenpäin, jos toisen kanssa ei tunnu natsaavan? Pitäisikö antaa toinen mahdollisuus, jos tuntuu että toisen kanssa puhuminen on vaikeaa tai mitään yhteistä ei ole? Pitäisikö syyllistää itseään siitä, ettei halua ketään ”tyhjää parempaa”? Se henkilö kenen kanssa minä en löydä yhteistä säveltä, voi löytää sen jonkun toisen kanssa ja saada hänestä elinikäisen ystävän. Eikö ole parempi päästää irti väkinäisestä yrittelystä ja luottaa siihen, että jonkun kanssa joskus vielä onnistaa niin, että kumpikin katsoo kuin peiliin toiselle puhuessaan? Se ei ole mun mielestä kyllästymistä, syrjimistä tai epäkunnioittavaa. Se on kummankin ajan ja henkilökohtaisen tilan arvostamista. Varmasti monelle yksinäiselle kelpais kuka vaan, mutta onko se väärin, jos kuka vaan riitä?