Ikävästä
Ikävä sitä tunnetta, kun nauraa vatsan kipeäksi ”meiän vitsille”. Ikävä sitä, kun lojuu toisen kanssa sohvalla ja miettii mitä tekis. Ja ikävä sitäkin, kun aina oli joku jonka kanssa lähteä riehumaan festareille tai yöhön tai vaan elämään. Kylille, keikoille, tuntemattomiin paikkoihin.
En ikävöi niitä ihmisiä. En, koska en ollut niille ihmisille tärkeä. Mutta ikävöin sitä, mitä silloin nuorena pidin ystävyytenä. Sitä, että oli joku jolle soitella, joku kenen kanssa kokeilla asioita ensimmäisiä kertoja, joku joka lohduttaa tai iloitsee. Eniten ikävöin sitä, miten elämä lepattaa silmien edessä täynnä mahdollisuuksia. Täynnä tienristeyksiä, joita lähteä tutkimaan toisen kanssa.
Ikävöin lapsen ja nuoren tietämätöntä elämää. Nyt en tiedä mitä ikävöisin tästä hetkestä kymmenen vuoden päästä.