Antautumisesta

Ruokatauolla, kirjan ääressä, mietin sitä miten joku on pystynyt sanallistamaan kaiken sen mitä itse olen yrittänyt hapuillen kertoa anonyyminä tuntemattomille. Anja Snellmanin Antautuminen on kuin sielustani sanoiksi muuttuneita näkymättömiä ajatuksia. Niitä syitä ja seurauksia, joita erityisherkkyys on tuonut ja tulee tuomaan tulevaisuudessa.

”Jos edes yksi ele olisi mennyt oikein, kädenojennus, hymy, nyökkäys, jalanliike. Mitä ihmettä niille puhutaan? Millaisista asiosita voi aloittaa? Mitä kaverien kanssa voi tehdä?”

Snellmanin teoksista moni on kulkenut elämässäni mukana, mutta koskaan aiemmin en ole kokenut samanlaista puhdistumista kuin Antautumisen kohdalla. Tuntuu kuin olisi taakka nostettu harteilta kun voin antaa tämän kirjan toisen käteen ja tiedän, että samalla minäkin tulen ymmärrettävämmäksi.

”Minä en vieläkään osaa jatkaa, napata alkulauseista kiinni, antaa mennä vaan, höpötellä, rupatella, bamlata, vaan:
painan pääni, mutristelen suutani, olen hiljaa niin että kysyjä lähtee hetken emmittyään muiden luo.”

Antautuminen kuvaa erityisherkkyyttä sellaisena kuin se on: aistiherkkyytenä, toisten huomioimista oman itsen kustannuksella, ylivirittyneisyyttä ja henkisten ja fyysisten tilojen rajoilla olemista. Monesti se tarkoittaa vatvomista, ylianalysointia ja tarvetta löytää elämän absurdiuteen kaavoja. Symmetriankaipuu ja liika tarkkailu saa epäilemään jokaista pientäkin liikettä, elettä, sanaa. Vaikka eihän se toinen kukatahansa ole samalla tavalla jatkuvasti tuntosarvet pystyssä.

”Luulinko tosiaan löytäväni sielunsisareni ja -veljeni, laumani täältä?”

Ehkä erityisherkillä on erilainen laumankaipuu? Koska tuntuu, että sitä omaa laumaa ei voi edes olla. Ja siksi:

”Tunnen kun piiri sulkeutuu edessäni. Kasvoillani tuntuu viileä henkäys.
Minusta tulee kuuntelija, nyökkääjä, ahaa, wau, ihanko totta.
Minä mukaudun.”

Niin usein seurassa huomaan pieniä detaljeja, mikroilmeitä, jalannaputuksia, jotka etäännyttävät normaalista sosiaalisesta kanssakäymisestä. Siksi on niin usein helpompaa olla siinä rolissa, joka vaatii henkisiä ponnistuksia vasta jälkeenpäin.

”Että en jaksa seurustella, että tämä on pohjimmiltaan yksinäisyyttä ilman surua ja sääliä, että haluaisin olla vaan, ei siinä sen kummempaa.”

Sisälläni velloo jatkuvasti ristiriitaisuuksien aallot. Haluaisin, mutta en halua. Menisin, mutta en menisi. Toivoisin, mutta en toivo. Tahdon lauman tai edes sielunsukulaisen, mutta en tahdo sitä läsnäolevaksi aina. Tahdon olla pimeässä aistiärsykkeiltä karussa, tietäen, että lauma odottaa ja ymmärtää. Tahdon oppia elämään omien rajojen mukaan, en muiden vaatimusten. Ja silti tahdon myös vähän oppia enemmän muiden kaltaiseksi.

”Olen taas kerran alkupisteessä. Janoan elämääni uusia asioita. Uteliaisuus lepattaa.”

Antautumisessa ja omassa elämässäni erityisherkkyys luo muutoksen tarvetta, tuttuuden ehdoilla. Näin pitkän ystävättömyyden jälkeen on vaikea janota uusia asioita, uteliaasti katsoa ovista sisään ja samalla pitää kiinni omasta identiteestä ja tarpeista. En tiedä miten tulevaisuudessa ratkaisen sen, vai ratkaisenko ollenkaan. Näillä annetuilla eväillä kuitenkin on elettävä, koska niin se vain menee. Ja lopulta antauduttava elämälle juuri tällaisena kuin on.

Kaikki kursivoidut otteet Anja Snellmanin teoksesta Antautuminen (2015)