Herkkyydestä

Luin tänään mielenkiintoisen jutun erityisherkistä ihmisistä. Tunnistin itseni tuosta jutusta monella tapaa. Olen sellainen tunteellinen siili – pystyn samastumaan toisen tuskaan tai iloon koko sielullani. Purskahdan itkuun milloin mistäkin mitättömästä syystä ja intuitiivisesti saan signaaleja ympärillä olevien ihmisten mielialoista.

Artikkelissa mainittiin, että erityisherkät ihmiset tunnistavat ympärillään olevien ihmisten tunteita ja ajatuksia, mutta eivät osaa tulkita niitä. Useimmiten erityisherkät ihmiset heijastavat vanhat kokemuksensa nykyisyyteen ja tulkitsevat ympäriltään aistimansa negatiivisemmin mitä tilanne todellisuudessa antaisi ymmärtää.

Jäin pohtimaan asiaa pitkäksi aikaa. Voiko olla niin, että alitajuisesti oletan ihmisten vihaavan minua? Toki kyse on itsesuojeluvaistostakin, mutta ehkä artikkelissa piili jokin pieni totuus. Se, että aistin ympäriltäni tunnetiloja ja yleisiä viboja, ei vielä tarkoita sitä, että esimerkiksi ilmassa vellovat negatiiviset tunteet tai välinpitämättömyys johtuisivat juuri minusta. Miten ihmeessä tällaisista ajatuksista pääsee eroon? Vai onko oikeastaan parempi ylläpitää näitä ajatuksia, koska mitä jos se onkin totta eikä ajatusharha.

Mitä pidemmälle vien tätä omaa surutyötäni ystävättömyydestä, sitä pidemmälle matkustan omaan mieleen ja asioihin joita en ole halunnut miettiä. Suru on koko ajan läsnä, koska en ole tässä omassa ystävättömyyden hyväksymisen prosessissani vielä päässyt riittävät pitkälle. Näiden ajatusten artikulointi on niin kovin hankalaa.