Viimeiset viikot ja kuukaudet ovat olleet matalaliitoa. Välillä olen tarponut niin syvissä ja mustissa vesissä etten ole pintaa nähnytkään.

Sain kuulla lähiperheeseen liittyviä huonoja uutisia, jotka taas kerran saivat miettimään elämän epäreiluutta. Miksi joillekin ihmisille annetaan kärsittävää saavilla kaataen, kun toiset porskuttavat läpi elämän terveinä? Miksi en minä voi ottaa toisen kipuja kestettäväksi, kun toinen ei enää jaksa? Ja miksi mun elämästä yritetään viedä yhtä itselleni tärkeimmistä ihmisistä pois? En pysty ymmärtämään enkä hyväksymään elämän raadollisuutta.

Parisuhdekin ajautui historiansa pahimpaan kriisiin. Siitä taidettiin selvitä, mutta syvät vedet vaikuttavat tilanteeseen väistämättä. Ei oikein jaksaisi panostaa toiseen kun yrittää vain itse selvitä arjesta, murheista ja suruista.

Jotenkin vain tuntuu niin merkityksettömältä kaivata ystävää, jos kohta joudun kaipaamaan perheenjäsentä tai kumppania, jos tilanne välillämme eskaloituu uudestaan.

Huomaan taas kovettuneeni. Kriisit ja huonot ajat saavat aikaan niin vahvoja tunnemyrskyjä, että olen kokenut helpommaksi näivettää sieluani. Kun kiinnittää huomion johonkin täysin triviaaliin ja turhaan, unohtaa alkuperäisen ongelman. Joskus se kostautuu, mutta nyt en jaksa sitä lisätä murheiden listaan.