Ollaan miehen kanssa oltu kihloissa nyt vuoden verran ja häät alkavat tuntua ajankohtaisilta. Ei nyt vielä ihan hetkeen, ei ainakaan ennen kuin taloudellinen tilanne sen sallii, mutta muutaman vuoden sisällä kuitenkin.

Olen kuitenkin alkanut miettiä haluanko moisia kekkereitä ollenkaan. Haluaisin ihanan prinsessapäivän rakkaiden ja ystävien kanssa. Päivän, joka olisi täynnä hyvää ruokaa, mukavaa tunnelmaa, naurua ja rakkautta.

Ongelmana vain on se, että minun puoleltani kutsuttuja ei olisi kuin vanhempani, siskoni sekä mahdollisesti tädit ja sedät. Nolla ystävää, nolla kaveria, nolla isovanhempaa. Kumppanin puolelta taas kutsuttuja olisi varmasti viisinkertainen määrä kaikenmoisia sukulaisia ja etenkin valtava määrä ystäviä ja kavereita. Haluanko viettää päivää, jolloin tuntisin taas olevani yksin? Toki vierelläni seisoisi elämäni rakkaus, mutta ympärilläni ei olisi yhtään ystävää iloitsemassa puolestani.

Häihin liittyy myös kaikkea muuta mietityttävää. Harmittaa, että en saa viettää polttareita, en voi pyytää ketään kaasokseni enkä lähteä kenenkään kanssa katselemaan hääpukuja. Alan kallistua sen suuntaan, etten halua järjestää häitä. Häät on kuitenkin omassa mielessäni se viimeinen julkinen tunnustus yhteisestä elämän kestävästä taipaleesta. Jos sitä ei ole kukaan todistamassa, miksi edes nähdä se vaiva?

Toki perheeni on itselleni aivan äärimmäisen rakas. Mutta ajatus siitä, etten saa iloani jakaa kenenkään muun läheisen kanssa ahdistaa aivan vietävästi. Katkeraksi sitä tulee, kun haaveet valuu sormien välistä.