Luovutan. En juuri nyt jaksa edes yrittää ystävyysasioita.

Haistaako ihminen epätoivoisen? Luulen niin ja päättelen niin niistä säälivistä katseista joita saan osakseni. Ehkä muut aistivat että minussa on jotain vikaa, jotain väärää, kun en ole ystävien ympäröimänä koskaan.

Viime viikolla minulla oli mahdollisuus mahdollisen uuden tuttavuuden luomiseen, mutta en uskaltanut enkä kehdannut. Töihin tuli päivän ajaksi sijainen, jonka kanssa minulla oli paljon yhteistä. Kävi ilmi, että asumme vielä ihan lähekkäinkin! Mietin uskallanko ja kehtaanko kysyä hänen puhelinnumeroaan tai pyytää kahville. En kehdannut. Mietin vain sitä miten säälittävältä ja nololta vaikutan hänen silmissään. ”Siinä aikuinen nainen kysyy kahville… Eikö sillä ole omia kavereita kenen kanssa käydä?”

Luovutan siis paitsi sen suhteen, että odottaisin muilta ihmisiltä mitään lähestymisyrityksiä, myös sen suhteen että itse onnistuisin yrityksissäni. Pitää keksiä jokin toimivampi ratkaisu.