Tartuin juuri Laura Honkasalon tuoreeseen teokseen Pöytä yhdelle – Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta. Se on pieni, poikkikirjoituksellinen tutkielma juuri siitä, yksinäisyydestä. Teos on osittain Honkasalon omista yksinäisyyden kokemuksista, osin muiden kokemuksista ja osin tutkimustiedosta kumpuava kirja kaikista niistä muodoista, mitä yksinäisyys voi joskus ottaa.

Rehellisyyden nimissä sanon, etten pitänyt kirjasta juurikaan. Honkasalo kirjoittaa hyvin ja asiaa, mutta kirjassa ei vain ollut mitään uutta, mitään sellaista mitä en olisi jo kokenut, nähnyt tai tuntenut. Siksi suosittelenkin kirjaa lämmöllä kaikille niille, jotka eivät ole yksinäisiä! Ei-yksinäisillä ei ole velvoitetta pelastaa elinympäristönsä yksinäisiä, mutta ehkä ei-yksinäinen voisi kuitenkin toimia niin, ettei yksinäinen kokisi oloaan entistä yksinäisemmäksi. Tiedättehän: ettei kehuskele erityisen kovasti menoviikonloppuaan, kun tietää, että toinen on ollut yksin. Tai ettei kutsu yksinäistä pariskuntien juhliin, tietäen että pariskunnat puhuvat vain keskenään, koska tuo yksihän ei ymmärrä näistä jutuista mitään.

Ajatus kuitenkin jäi, että mitä jos kuten Honkasalollakin, riittävä, pitkällinen yksinäisyys on koulinut minua sietämään yksinäisyyttä entistä paremmin: ”Tajuan, että olen tullut liian hyväksi ystäväksi oman yksinäisyyden kanssa, tai ehkä nautin niin paljon yksinolosta, etten olekaan enää yksinäinen.” Koska aina välillä tulee häilyviä välähdyksiä siitä miten ehkä en juuri nyt olekaan yksinäinen. Että tämä vähäinen sosiaalisuus toisinaan riittää ja lopun ajan yksinolo on nautinnollista minä-aikaa. Että aina yksinäisyys ole olekaan pelkkä kirosana.