Vappu ja muut pakkojuhlat
Vappuna vietin iltaa tuttavani luona hänen kaveripiirinsä kanssa. Olen tutustunut tuohon henkilöön netin kautta ja olemme tavanneet joitain kertoja. Vaikka juttu hänen kanssaan ihan luistaakin, en näe häntä vielä kaverinani. Vielä emme ole sillä tasolla, että voisin olla aivan luontevasti.
No, tästä päästään itse vappuun ja muihin pakkojuhlapäiviin. Yksinäiselle vaput, uudetvuodet, juhannukset, päättäjäiset jne. ovat pahimpia mahdollisia koetinkiviä. Silloin todella tuntee olevansa yksin. Isot, nauravat porukat vellovat kaduilla halaillen toisiaan ja minä katson sivusta. Aina toisinaan panostan juhlamieleen ja etsiydyn esim. poikaystävän kaveriporukan mukaan, mutta ihan yhtälailla yksinäinen olo valtaa ennemmin tai myöhemmin. Monesti karkaan mökille tai möllötän yksin kotona, koska en siedä sitä yksin-muiden-seurassa -olotilaa.
Nöyryyttävintä on vielä se, että en tiedä koskaan olenko tervetullut näihin juhliin! Koskaan en saa kutsua, koskaan ei ole myöskään poikaystävälle sanottu että minäkin olen tervetullut. Niinä kertoina kun olen mukaan lähtenyt olen pyytänyt vielä tarkistamaan voinko lähteä mukaan. Tämä vappu oli poikkeus, koska sain kutsun! Silti tuo sama riittämättömyyden tunne nosti päätään ja harkitsin josko silti jäisin kotiin. Mitä jos kutsu esitettiinkin vain velvollisuuden tunnosta, koska asia tuli puheeksi? Mitä jos muut juhlijat eivät pidä minusta? Mitä jos en keksi mitään sanottavaa? Mitä jos, mitä jos?
Iltani päättyi silloin, kun muu seurue siirtyi kaupungille muiden lakkipäisten seuraan. Silloin oli hyvä aika lähteä kotiin, kun heipat olivat vielä todenmukaisen iloisia mutta välinpitämättömiä. ”Heippa, nähdään taas!” tarkoitti ”Heihei, ei varmaan nähdä enää koskaan, mutta oli kiva tavata”. Muutaman viinilasillisen jälkeen olisi alkanut humalaisten halailu ja valheellinen välittäminen ihmisistä, jotka on vasta tavannut. Ehkä vielä joskus olen siinä tilanteessa, ettei tarvitsekaan sanoa heippoja vaan ilta jatkuu iloisissa merkeissä niin pitkään kuin vain haluaa. yk