Olen monesti miettinyt kaveruuden ja ystävyyden eri tasoja. On tuttavia ja sydänystäviä. On niitä, joiden kanssa kiusaantuneesti vain moikkaillaan. Ja niitä, joille voi kertoa huoletta kaiken.

Elämässäni on paljon tuttavia. Ihmisiä, joihin olen tutustunut töiden, opiskeluiden, harrastusten tai yhteisten tuttujen kautta. Tuttavien kanssa voi vaihtaa muutaman sanan, mutta yleensä tuota suhdetta määrittää niin vahvasti tutustumisympäristö, että keskustelun vieminen uusille urille on todella hankalaa.

Kaveruus on mielestäni sitä, että viihtyy toisen seurassa ilman että hiljaisuus on kiusallista, mutta suhteeseen ei kuulu kovinkaan vakavien asioiden ruotiminen. Kavereitakin minulla on muutamia. He ovat enimmäkseen poikaystäväni ystäviä, joten yleensä kohtaamiset liittyvät hauskanpitoon ja yhteiseen tekemiseen. Ihanaa ja arvokasta aikaa sekin, muttei tyydytä tarvetta puhua kaikesta maan ja taivaan väliltä. Takaraivossa myös jyskyttää ajatus siitä, että mitä jos. Mitä jos eroammekin joskus ja nuo kaverit joutuvat tekemään valinnan. Itsesuojeluvaisto rakentaa muurit, jotta kaveruus pysyy pinnallisena.

Ystävyydestä en tiedä enää mitään. Se on kuitenkin jotain sellaista, mitä ei oikeastaan tarvitse selittää, sen vain tietää. Vähän kuin rakkaus. Ystävät tukevat toisiaan ja luottavat toisiinsa. Ehkä ystävyydessä on siis enemmän kyse sielullisista seikoista kuin yhdessä tekemisestä. Ystävyys ei katoa välimatkoihin tai ajan saatossa.

Sielunkumppanuus on jotain niin syvän tason synergiaa, etten sitä osaa tällä hetkellä yhdistää kuin kumppaniini. Onneksi saan kokea sielujen sinfoniaa edes hänen kanssaan! Sielunsiskot ja -veljet ymmärtävät toisiaan puolesta sanasta tai ihan vain telepaattisesti. Tähän pyrin elämässä ja jos ei muuta, niin ainakin voin harjoittaa tätä taitoa eläinystävieni kanssa.

Millaisia kaverisuhteita sinun elämässäsi on ja miten sinä määrittelet ystävyyden?