On kiire. Kiire nauttia kuumista kesäpäivistä. Kiire remontoida. Kiire töistä kotiin. Kiire syödä jäätelöä, istua jokirannassa, siemailla lonkeroa, pyöräillä sinne ja takaisin, hissukseen tallustella kesäyössä.

Kiireessä unohtaa. Ei muista enää murehtia. Unohtaa tosiasiat. Koska kiireessä ei koskaan tunne itseään yksinäiseksi. Tai jos tuntee, ei sitä kohta enää muista.

Kohta kiireet taas tasaantuu. Kesälomalla on aikaa vain olla ja kysyä itseltään että mitäs sitten. Että opettelisiko olemaan ”puheluihminen”, vaikka ei halua. Opettelisiko kysymään jotakuta mukaan sinne jokirantaan lonkerosiemailuille. Tai opettelisiko sitä pois ajatuksesta, joka aina sanoo, ettei niitä joitakuita kiinnosta. Pieniä askelia kerrallaan ja ehkä syksyn tullen osaan jo olla ajautumatta tietentahtoen kiireeseen, unohtaakseni.